Vakoojajännäreiden paluu

Teksti Harald Olausen

Ruotsalaisessa uudessa vakoojajännärissä Armoton todellisuus (With One Eye Open. Ruotsi 2021.) lausutaan sanat "Olen koko ajan pelännyt henkeni puolesta", mihin voisi tiivistää vakoojajännärien kollektiivisen neuroosin ja siitä kärsivien ihmisten sekä kokonaisten valtioiden avoimeksi haavaksi, mikä ei oikein koskaan pääse kunnolla parantumaan kaikesta siitä huolimatta, että sotien välillä on pitkiäkin rauhanaikoja. Vakoojajännityssarja perustuu Martin Österdahlin romaaniin, joka analysoi tarkkaan, miten hirviömäinen nyky-Venäjä syntyi vanhojen ja turpeiden pullukoiden, KGB-valtiaiden bisnekseen ulottamien lonkeroiden avulla. Samalla se on ruotsalaisten päivitys ja jatkokertomus ruotsalaisten omalle James Bondin ja Tom Clancyn luoman Jack Ryanin risteytykselle, komentaja Carl Hamiltonille.

Se, mikä hieman sarjassa muuten hyvää haittaa, on että se on myös imelääkin imelämpi rakkaustarina, joka ihmesatujen tapaan vastoin todellisuudenpohjaa katsojia itkettääkseen kykenee muuttamaan kirjoittajan mielestä historian kulkua. Mutta se on ennen kaikkea myös ovelaa piruilua lännen, ja erityisesti ruotsalaisten sinisilmäisyydelle ja kyvyttömyydelle haistaa vihollinen ja suuri vaara lähellään, kuten ruotsalaiselta näyttävä Oleg Petrov, tappaja Venäjän erikoisjoukoista ajaessaan itsemurhaan petturi David Juhninin. Sarjassa eletään vuotta 1996. Neuvostoliitto on hajonnut ja vajonnut maailman ja omissa silmissä maan pohjamutiin viidessä vuodessa, läntisten kapitalistien nuollessa huuliaan tavoitellessaan ahneuksissaan juuri avautuneita suuria Venäjän-markkinoita. Sarjassa tapahtuman keskiössä on ruotsalaisen ja venäläisen teleyhtiön fuusio, Max Anger, ruotsalainen entinen ammattisotilas toimii turvallisuusasiantuntijana konsulttiyritys Vektorissa, joka hoitaa fuusiota. Maxin kollega ja rakastettu Pashie katoaa yllättäen Pietarissa samalla, kun venäläisyhtiöstä alkaa paljastua kammottavia asioita ja ihmisiä sen ympärillä kuolla.

Sarja on hyvin taustoittava esittäessään erään poliittisen analyysi sille, miksi Venäjä kulki kohti KGB:n hallitsemaa plutokratiaa ja sen seurauksena maata, josta tuli vankila kansalaisilleen, joita valtio ammatikseen murhaa. Tai kuolemanloukko naapureilleen, kuten ukrainalaisille, joita Venäjä brutaalisti surmaa, raiskaa ja kiduttaa ja, vielä väittää ulkoministerinsä suulla asian paljastavien kuvien tullessa julkisuuteen ukrainalaisten valehtelevan läntisten tukijoidensa yllyttämänä. Se kertoo myös miksi KGB uhosi synnyttävänsä tulevaisuudenjohtajan, joka hallitsisi voimalla ja kurilla maata.

Yksi ongelma näitä nykyajan vakoojännäreitäkin näyttää vaivaavan ja siksi en suosittele niiden katsomista. Ne ovat tylsiä, ennalta-arvattavia ja viihdettä kuin yhdestä ja samasta nuotista tehtyjä. Kun yhden on nähnyt, on nähnyt kaikki. Taustalla soi jännitystä lisäävä musiikki, kuvattava maisema on lohduton, jopa ankea. Kuvat on suodatettu kylmänsinisten filtterien lävitse. Kaikki tapahtuu salamannopeasti ja aina saman hyvis-pahis kaavan mukaan. Henkilöhahmoja tai tapahtumia ei tarpeeksi kehitellä ja kuvilla tai mielleyhtymillä ei leikitellä. Muutaman jakson jälkeen alkaa puuduttaa ja kaivata enemmän kerronnallista rauhaa sekä elokuvallisuutta. Tällaiset sarjat on tehty perheviihteeksi ja kotisohvalta katsottaviksi. Edelleenkin elokuvissa menevät ne oikeat vakoojajännärit (vaikkapa Kenraalin tytär), joissa on sitä jotain ei-puuduttavaa korkeaa jännitystä. Mutta myös ennen kaikkea elokuvallisuutta.

Vuosi 1995 tunnelma on kiristynyt, mutta toivo paremmasta elää ihmisten keskuudessa. Toimittajilla on valtaa ja sanavapaus vallitsee. Viimeisessä sarjan osassa näytetään Jeltsinin täpärä selviytyminen 54 prosentin äänissalilla toiselle presidenttikaudelle Ruotsin television uutisankkurin todetessa demokratian olevan pelastettu ja pörssikurssien nousevan. Asia oli kammottavalla tavalla juuri päinvastoin kulissien takana ja hieman samanlainen ovela bluffi, kuin Hitlerin Englannin pääministeri Neville Chamberlainille tekemä, kun tämä palasi Englantiin heilutellen käsissään sopimusta Hitlerin kanssa, jonka piti hänen sanojensa mukaan taata rauha meidän elinajaksemme.

Toisin kävi ja vieläpä hyvin äkkiä Saksa hämäsi ja pelastui vain aikaa varustautuakseen maailmansotaa varten. Hesarin pääkirjoituksessa eilen oli yksi mahdollinen selitysmalli venäläiselle kauhulle ja kansankärsimykselle: "Pelko luo onnettoman kansan, kovan hallitsijan ja kansalliselle yhtenäisyydelle hautaan kuoren. Venäjä oli ennen sotaa tehdyssä onnellisuusmittauksessa sijalla 74." Kysymys on jostain muusta kuin hetkellisestä hulluudesta ja sairaan mielen oikukkaista päähänpistoista. Tänään näemme kansanmurhana Butshan veritöissä Ukrainassa, miten venäläisten julmuudet sekä omaa kansaansa nuorina alokkaina, että muuta maailmaa vastaan kärjistyvät yleisesti sovittujen sääntöjen rikkomisena ja täydellisenä ihmisyyden halveksimisena. Sidottuina teloitetut ja kidutetut, raiskaukset sekä joukkohaudat kuuluvat Hitlerin Saksaan, ei tähän päivään.

Ihmisoikeuksien kunnioituksen puute ja autoritaarisen mielenlaadun korostaminen valtiollisena agendana on karhunpalvelus ison karhun kansalaisille ja heidän piilossa oleville vapaushaaveilleen. Sarja on ironinen monessa kohtaa mm. todetessaan KGB-miesten suulla, lännen yrittävän turhaan horjuttaa Venäjää ja tuputtamaan heille ylistämäänsä demokratiaa. Nyt kun aihe on taas ajankohtaistunut kulissien takaisesta toimistovakoilusta kylmän sodan koko ajan ladattu ase ohimolla tähdätyksi maailman hermokeskusten romuttamiseksi, vakoojajännärit tekevät paluuta kovaa vauhtia ihmisten kiinnostuksen kohteina.

Miksi kukaan ei tehnyt mitään, on ikuisuuskysymys terrorin halvaannuttamassa maassa. Sarjassa siihen viitataan lopulla, kun päähenkilö auttava taksikuski Mira kysyy koiraa ulkoiluttavalta vanhalta mieheltä, näkikö tämä, minne harmaa auto meni: "En tiedä mitään, en ole nähnyt mitään" - vastaus oli sama kuin koko kansakunnan selviytymistaistelussa pahaa vastaan. Sitä samaa pahaa, mitä Anastas Mikojan yritti väittää kansakunnan yhteiseksi hyväksi puhuessaan valtiollisen poliisin Tsekan 20-vuotisjuhlaistunnossa 1937 Bolsoi- teatterissa. Hänen mukaansa maan seinät ja korvat ulottuivat kaikkialle ja olivat osa neuvostoihmistä, sillä Neuvostoliitossa jokainen työläinen oli Tsekan palveluksessa.

Armoton todellisuus on ohuudestaan huolimatta jännittävä, hyvin tehty ja koukuttava oman genrensä kärkeen sijoittuva vakoojajännäri parhainta ruotsalaislaatua perinteitä kunnioittaen. Idea on tuttu viime vuosilta. Silti sarjasta tuntuu puuttuvan sisällöllisesti jotain tärkeää ja oleellista, vaikka se on pelottavassa ajankohtaisuudessaan lajissaan ensimmäinen poliittinen trilleri, joka käsittelee Venäjän skitsofreenista valtapolitiikkaa, sen syntyä ja salaliittojen äitinä Putin-ilmiön syntyä KGB:n luomana hirviönä. Se mikä sarjassa ärsyttää, on sen sisältämä sekava hollywoodilainen tunnemössö, mikä on jännäriviihteessä tuttu elementti ja tarpeellinen, jotta pelko saadaan myytyä kotirouvillekin konkreettisena uhkana ja pahana, mutta silti alleviivavan tylsä ja ympätyn oloinen.

Yksi mikä on varmaa, kaikki vaikuttaa kaikkeen, mutta mikä pahinta, ihminen imee sisäänsä kaiken - myös ilkeyden ja pahan - ja elää tekonsa seuraamusten kanssa lopun elämäänsä, vaikka vain yrittää pelastaa ihmisyytensä puolustautumalla henkensä kaupalla ympärillään parveilevia murhanhimoisia kusipäitä vastaan. Sarja pistää miettimään yksilön vastuuta ja rohkeutta, mutta myös sitä, miksi mikään ei koskaan muutu ja miksi vanhat samat hallitsijat saavat hallita aina vain uusia nimiä itselleen keksien ja uusiin vaatteisiin itsensä pukien, kuten sarjan iso pahis, Stalinin suosikki Guzin, joka ei ollut vain vakooja vaan osoittautuu myös erittäin vaaralliseksi mieheksi.

Kovaotteiset miehet kaappasivat vallan hyväuskoisilta idealisteilta heti Lokakuun vallankumouksen jälkeen ja muuttivat maan yhdeksi amoraaliseksi vankileiriksi. Leninin mukaan bolsevikkipuolue tarvitsi rautaisen käsivarren taistelussa vastavallankumouksellisia vastaan sekä pitää kurissa poliittisen opposition. Poliittinen poliisi nousisi lain ja valvonnan yläpuolelle ja on hallinnut siitä lähtien Venäjää, koska sillä oli rajattomat pidätys-, kuulustelu- ja rankaisuoikeudet. Valtiollinen poliisi ei hellittänyt otettaan kansalaisten kurkusta, vaikka kommunistinen kokeilu ei toiminut. Maa oli jo muuttunut Stalinin kaudella viimeistään siksi vankileiriksi, joksi sitä toisinajattelijat aina Soltsenitsystä Brodskyyn ova kirjoissaan kuvanneet. Syntyi rikollisvaltio, jossa valtio harjoitti rikollista toimintaa salaisen poliisin ja armeijan suojeluksessa.

On hämmästyttävää, miten nopeasti ja tyylikkäästi ruotsalaiset ovat asiaan tarttuneen, siitä huolimatta, että Armoton todellisuus on kevyt ja viihdyttävä romanttinen vakoojatrilleri, johon kuuluu kauniita naisia, ovelia miehiä, kylmääviä tunnelmia ja poliittista jännitystä sadunomaiseen tarinaan kiedottuna namuna. Kylmän sodan loppumisen jälkeen vakoojajännärit hävisivät pitkäksi aikaa televisioista ja elokuvista, kun Neuvostoliitto romahti ja maa muuttui länteen avoimen uteliaaksi ja yhteistyöhaluiseksi Venäjäksi, jossa alettiin puhua (siis huomaa: alettiin puhua) demokratiasta ja venäläisiä alkoi virrata länteen turisteina pilvin pimein.

Kaukana olivat Agatha Cristien (Neljä suurta), James Bondin ja John Le Carren vakoojajännärit. Puhumattakaan alan klassikosta, Graham Greenen Panaman räätälistä sekä Friedrich Durrematin psykologisista trillereistä. Mantsurian kandidaatti on ehkä jännityksen korkeassa tasossa että syyllistävässä manipulaatiossaan kylmän sodan mustavalkoisen propagandan malliesimerkki. Maailma meni hulluksi uudelleen heti II ms:n jälkeen ja vainoharhaisuus tuotti lisää pelkoa ja vihaa, ja se taas lisää vakoojajännäreitä ja niiden televisio- ja elokuvaversioita suuren yleisön makuun. Kaikki muuttui silloin, kun Gorbatsov menetti vallan Jeltsinille ja Neuvostoliitto romahti. Näihin korkeanluokan esikuviinsa nähden Armoton todellisuus on vain haalea yritys.

Yhtäkkiä paha idän kommunistit lakkasivat olemasta ja NL:n itäisten satelliittivaltioiden itsenäistyminen sekä lipuminen ensin rauhanprojekti EU:n ja sitten Naton syliin vei hohdon romanttisilta kyttäämislähtöisiltä vakoojajännäreiltä. Viimeinen mustavalkoisen itäkommunistit vastaan länsikapitalistit-vakoojajännärin vanhan kunnon ajan henkeen oli Mission Impossible I, jossa pahat itäkommunistit olivat lähellä onnistua mutta eivät sentään sittenkään, onneksi fiksujen ja osaavien länsikapitalistien. Propaganda oli selvää. Idästä tulee vihollinen ja kaikki lännessä oleva oli hyvää. Venäjän muuttuminen Neuvostoliitoksi käänsi lännen yhtenä rintamana sitä vastaan. Propaganda oli armotonta ja se näkyy mm. eräässä Hergen suositussa sarjakuva-albumissa, Tintti neuvostojen maassa.

Leninin mukaan bolsevikkipuolue tarvitsi panssarinyrkin, jolla voi suojella vallankumousta ja taistella vastavallankumouksellisia voimia vastaan sekä pitää kurissa poliittisen opposition ja lännen vakoojat. Hyvä kääntyi itseään vastaan. Tšeka, salainen poliisi nousi lain ja valvonnan yläpuolelle ja sillä oli rajattomat pidätys-, kuulustelu- ja rankaisuoikeudet. Kommunistinen kokeilu ei toiminut ja maa jähmettyi Stalinin kaudella viimeistään siksi kansalaisilleen kuolemanvaaralliseksi vankileiriksi, joksi sitä toisinajattelijat aina Soltsenitsystä Brodskyyn ovat kirjoissaan kuvanneet.

Silloin syntyi rikollisvaltio, jonka perillinen on nyky-Venäjän valtio, jossa turvallisuusorganisaatioihin ja armeijaan valtansa pohjaava eliitti harjoittaa edelleenkin surutta valtion kuppaamista ja rikollista toimintaa kansaa vastaan diktaattorin erityissuojelussa. KGB on hallinnut maata koko sen olemassaoon ajan. Leninin viimeinen kuva hänestä, vaimostaan ja henkilääkäristään vuodelta 1923 hieman ennen kuolemaansa, on kammottavaa katseltavaa mutta myös paljon puhuva. Melkein tunnistamattomasta Leninistä on tullut kuihtunut vihannes ja oman kuristuskoneistonsa uhri. Kuvassa ei meitä katso ihminen, vaan hiljaa näännytetty ihmisen kuori ja myrkytetty muisto ihmisestä nimeltä Lenin. Juuri niin kävi myös hänen haavelleeen maailman ensimmäisestä työläisten paratiisista.