Valehtelevat poliitikot huolenamme

Teksti Harald Olausen

Tänään me tiedämme kantapään kautta koettuna sen, ettei demokratian suurin uhka ei ole niinkään politiikan vahvistunut heiluriliike, milloin vasemmalle, milloin oikealle, vaan ammatikseen palturia suustaan päästävät ja siksi ongelmalliset, valehtelevat poliitikot, joita ei saada millään vastuuseen tahallisen harhaanjohtajista puheistaan eikä niiden katastrofaalisista seurauksista, koska poliitikot suojelevat toisiaan, olemalla säätämättä "poliittisten lupausten omavastuulakia", mikä olisi ainoa keino saada valehtelevat poliitikot kuriin ja vastuuseen. Orpo ja hänen ministerinsä aloittavat aina saman mantran talouden madonluvista, vaikka de facto, se ei edes pidä paikkaansa, sillä pelkät vvm:n laskelmat eivät riitä kertomaan, miten taloutta tulisi hoitaa.

Ei mikään ihme, että epäluottamus politiikkoja kohtaan on koko ajan vain kasvanut.

https://yle.fi/a/74-20089333

Käytännön ikävä esimerkki tästä on Orpon jatkuva valehtelu ja väärän tiedon levittäminen, mikä taas paljastui torstaina eduskunnan kyselytunnilla, kun Orpo väitti, ettei edellisen hallituksen ajama hoitotakuu olisi toiminut lainkaan. Kyllä toimi ja vieläpä mallikkaasti. THL:n mukaan hoitoon pääsi keskimäärin jo alle kahdessa viikossa. Nyt oikeistohallitus leikkasi 130 miljoonaa euroa tästä ja pidensi hoitotakuun kolmeen kuukauteen. Kolmen kuukauden aikana moni ehtii kuitenkin sairastua vakavammin, ja jotkut heistä myös kuolevat pääsemättä hoitoon. Lisäksi eräs vastenmielinen piirre ärsyttää Orpon hallituksen ministereissä. Hyväosaisia suosivat isot tulonsiirrot ovat aina "pieniä ja vähämerkityksellisiä", kun taas köyhiä koskevat isot leikkaukset "pieniä ja tarpeellisia", jotta maan velkaantuminen saadan pysäytettyä. Jostain kumman syystä rikkaiden isoilla tulonsiirroilla velkaantumiselle ei tunnu olevan mitään merkitystä. Ajatus on vallitsevien talousteorioiden vastainen. 

Kyseessä on vastoin puolueetonta tietoa perustuva "hyväosaisten tulonsiirtokapina", missä yritetään laskea veroja ja vähentää julkisesti tuotettuja palveluita tavallisten ihmisten kustannuksella samaan aikaan, kun rikkaille annetaan lisää rahaa. Julkeasta valehtelusta toinen esimerkki on torstainen A-Studio, missä haastateltiin neljää EU-parlamenttiin pyrkivää näkyvää naispoliitikkoa. RKP:n puheenjohtaja Henriksson ällistytti katsojat. Henriksson tyrmäsi toimittajan näkemyksen RKP.sta kaksilla rattailla ratsastamisesta EU:n ennallistamiskiistassa, jossa Orpon oikeistohallitus onnistui estämään ja valmiiksi neuvotellun lain. Henriksson kuitenkin sanoi EU-parlamentissa toimivansa lain puolesta. Hän ei nähnyt siinä mitään ristiriitaa, että puolueensa puheenjohtajana siunasi lain estämisen, mutta EU-parlamentaarikkona toimisi sen puolesta. Tämä kuvaakin valhetta, mikä on RKP:lle tyypillinen helmasynti "ja kaksilla rattailla ratsastamisen"-politiikkaa. He voivat olla sekä että, mitä tarvitsee kulloinkin.

RKP on maan osaavin poliittinen osto-ja myyntiliike. Siksi valhe. Orpon valhe on taas yöunensa menettäneiden pelotteluksi ja äänien keräämiseksi tarkoitettua "apokalyptista retoriikkaa", mikä maalaa isolla pensselillä uhkakuvan silmiemme eteen muistutukseksi meitä uhkaavasta pahasta, josta pelastautumista Orpon valhe tarjoaa. Paha, siitä huolimatta, että sitä on kaikkialla ja paljon, on käsitteenä ongelmallinen, ja nykyisin moraalirelativistinen; hyvyys onkin katsojan silmissä; jokin voi olla aina hyvä riippumatta asiayhteyksistä tai olosuhteista. Tähän käärittyä ovelaa valhetta Orpo yrittää nyt myydä kansalle.

Orpo puhuu toista kuin tekee. Sosiologi Baumanin mielestä "elämme pelon aikaa" jatkuvassa epävarmuudessa ja avuttomina kyvyttömyytemme keskellä tekemään mitään silloin kun pitäisi. Hän erotti toisistaan tärkeän käsiteparin, "subjektiivisen ja objektiivisen vapauden", koska epäolennaisuuksien keskellä olennaisuuksia etsittäessä vastakohtien löytäminen on kaiken alku ja lähtökohta, matkalla kohti olennaista ajattelua ja ongelmien asiallista analysointia. Ensimmäiseksi pitäisi aloittaa valheesta.

"Subjektiivisen ja objektiivisen vapauden erottaminen toisistaan avasi aivan oikein Pandoran lippaan, joka oli täynnä hämmentäviä "ilmiö vs. olemus"-tematiikkaan liittyviä kysymyksiä. Nämä kysymykset olivat filosofisesti toinen toistaan merkittävämpiä ja niillä saattoi olla valtaisia poliittisia seurauksia. Yksi kysymyksistä vihjasi mahdollisuuteen, että se mikä tuntuu vapaudelta, ei itse asiassa olekaan vapautta, että ihmiset saattavat olla tyytyväisiä osaansa, vaikka se olisi kaikkea muuta kuin "objektiivisesti katsoen" tyydyttävä. Että he tuntevat itsensä vapaiksi, vaikka elävätkin orjina, jolloin heillä ei ole kiirettä vapauttaa itseään, ja he luopuvat oikeasta vapaudesta."

Baumanin mukaan tuohon käsitykseen liittyy kuitenkin oletus siitä, että ihmiset eivät välttämättä kykene arvioimaan osaansa, minkä vuoksi heitä täytyy jopa pakottaa tai houkutella, mutta vähintäänkin opastaa "objektiivisesti katsoen" olemaan vapaita. Lisäksi täytyy ruokkia heidän rohkeuttaan ja päättäväisyyttään taistella sen puolesta. Juuri päinvastoin tekee Orpo ministereineen. Vankila, jonka he ovat rakentaneet ihmisten ympärille, on uhkaus pahemmasta. Suomalainen valtapolitiikka ja sen valheella elävät on piilotettu median selän taakse. Neljänneksi valtiomahdiksi kutsun median tehtävänä demokraattisessa yhteiskunnassa on toimia vallan vastavoimana ja sen terävänä kriitikkona. Näinhän ei ole Suomessa, jossa toimittajat ovat läheisiä kavereita poliitikkojen kanssa, ja tulevat samoista piireistä, ja ovat valtaeliitin sylikoiria äänestäen usein oikeistopuolueita.

Mediat kuitenkin esittävät olevansa kriittisiä, mitä ne eivät ole, ainakaan Suomessa. Mediat liputtavat enemmän tai vähemmän valtaapitävien puolesta. Tänään oli Iltalehdessä otsikko, jota ei olisi voinut tehdä suomalaisen median presidentistä tekemän haastattelun jälkeen. Siinä kerrottiin suoraan Stubbin valehdelleen, ja valehtelevan koko ajan, kun kyseessä ovat tärkeät asiat, ja joissa hän on ollut väärässä ja on tiennyt sen. Stubbilainen tapa, ja ilmeisesti syy myös miksi tämä "itserakas hymyilevä idiootti" valittiin presidentiksi, on mielistellä kysyjää, myöntää ongelmat oikeiksi, ja pyytää lopuksi anteeksi. Kyseessä on puhdas huijaus.

Sen jälkeen ongelma on pyyhitty ikuisesti pois päiväjärjestyksestä, hän on saanut synninpäästön, jonka itselleen on suonut, ja itse ongelmaan ei koskaan enää palata, vaikka se ei ole poistunut mihinkään. Tämä jos mikä, on ovelaa sumutusta, ja sellaista valhetta, jota ei tulisi sallia. Mutta mitä tekevät mediat? Yle on kesytetty niin hampaattomaksi, ettei kukaan yleläinen toimittaja uskaltaisi kysyä vaikeita kysymyksiä Stubbilta. Iltalehden Karvalan ja Ilta -Sanomien Haapalan tai Verkkouutisten Ukkolan pitäisi niin tehdä. Mutta koska kyseessä on heidän kaveri, joka edustaa samaa puoluetta ja ajattelua, kriittisiä arvioita ei tehdä.

Iltalehti on tänään myynyt hyvin, ainakin niiden parissa, jotka inhoavat stubbilaista valhetta ja tuntevat hänet. Etusivulla luki kissankorkuisilla kirjaimilla STUBBIA HÖYKYTETTIIN BRITTIEN TELEVISIOSSA!". Otsikko kertoo nykyisen presidentti-instituution, sekä erityisesti nykyisen tasavallan presidentin, moraalisesta rappiosta, ja sen pitäisi ravistella hereille viimeistään nukkuvat. Stubb valittiin kokoomuksen presidenttiehdokkaaksi sujuvan valehtelukykynsä takia, ei siksi että hänestä mitenkään erityisesti pidettiin, tai että hän olisi ollut paras kokoomuslainen ehdokas tähän virkaan. Valehtelussa Stubb kuuluu anttirinne-luokkaan: valhe sisältyy jokaiseen hänen esittämäänsä ongelmaan, koska se on aina, ja nimenomaan usein ainoa, mahdollinen hätäulostie.

https://www.is.fi/politiikka/art-2000010432142.html

Iltalehti on kuitenkin tapansa mukaan tekopyhä. Juuri sen olisi pitänyt kokoomustaustaisena mediana ollakseen uskottavasti kriittinen media, puhua asiasta: Stubbia vaivaavasta jatkuvasta valehtelusta ja ongelmien vähättelystä sekä asioiden parantelusta aina kulloistakin asemaansa, tai suuntausta mukaillen. Jutussa kerrotaan, miten BBC toimittaja, aivan oikein, pisti puppua puhuvan Alexander Stubbin järjestykseen muistuttamalla, että Stubb puhui vielä kymmenen vuotta sitten, että maailman pitäisi oppia luottamaan venäläisiin. Toimittaja Stephen Sackur kirjoitti: "Olit pääministeri ja yritit vakuuttaa siitä, että Suomen ja Euroopan pitäisi oppia työskentelemään yhteistyössä Venäjän kanssa. Sanoit, että Nord Stream on mahtava idea, "tarvitsemme pääsyä halpaan venäläiseen energiaan". Mutta me olemme kuulleet jotain ihan muuta, eli siis stubbilaisia valheita.

Me elämme nyt uudenlaisessa maailmassa, missä valheen paljastaminen on ainoa mahdollisuus pelastaa demokratia ja ohjata kansakuntia pois itsekkyyden valtaamien lobbaustoimistojen ahneesta kuppauspolitiikasta. Mutta ensin pitäisi saada kuriin porvarillinen, viihdemediaksi naamioitu koneisto. Eri asia on saammeko koskaan tätä sanomaa perille. Baumankin on skeptinen. Hän yrittää herätellä ihmisiä samoin, kuin DigiVallilan kolumnisti, professori Timo Airaksinen, joka ei anna hetkeksikään rauhaa niille harhoille ja valheille, joita meille yritetään totuutena syöttää eri uskontojen ja ideologioiden nimissä. Airaksinen väittää kyseessä olevan maailman ja ihmisen suhteesta, ja löytää sitä kuvaamaan kolme erilaista peruskuviota; ihminen on maailmaa vastaan, ihminen on maailmassa, tai ihminen luo oman maailmansa; kyseessä on myös sanojen, kasvatuksen ja kulttuurin tavoin vallan mahdista mielissämme ja elämässämme, sillä valta asettuu meihin sisälle kulttuurin kanavia pitkin salakavalan luihusti hellittämättä meistä edes kuolemassa.

Tästä esimerkki vallan ja politiikan sekä valheen yhteydestä. Vaikka inhoamme valhetta, hyväksymme sen osin. Suomessa on presidentti (kok.) ja maan poliittinen johtaja, pääministeri (kok.), molemmat valehtelusta kiinnijäänneitä poliitikkoja. Silti suomalaismediat silittelevät heitä silkkihansikkailla ja antavat heidän ilman kriittistä vastavoimaa jatkaa valehteluaan maan valtamedioissa lähes joka päivä. Onko valehteluun siis syyllinen valehtelijat, vai se, joka antaa heidän jatkaa valehteluaan, onkin hyvä ja ajankohtainen kysymys, jos joku poliitikko valehtelee vielä "kantavansa vastuun jostain töppäyksestään", mikä on poliitikkojen tapa "stubbilaisesti" puhdistua ongelmasta ja pestä siitä kätensä. Taustalla vaikuttaa ranskalaisfilosofi Michel Foucaultin mukaan nykyajattelun kokemus vastasi eräällä tavoin Nietzschen filosofian epävakaata viimeisen ihmisen käsitteellistä hahmoa. Tämä hahmo oli paradoksaalisesti yhtä aikaa Jumalaa aikaisempi ja myöhempi, koska yhtäältä se oli tappanut Jumalan ja toisaalta saattoi kuitenkin puhua, ajatella ja olla olemassa vain Jumalan kuoleman luomassa tilassa.

Robert Triversin kirjoittama Petos ja itsepetos ihmiselämässä (Terra Cognita 2011) -kirja kuvaa hyvin nykyvalhetta- ja valehtelijoita. Triversin mielestä aika olisi nyt kypsä yleiselle, evolutiiviseen logiikkaan perustuvalle petoksen ja itsepetoksen teorialle, joka periaatteessa pätee kaikkiin lajeihin, mutta aivan erityisesti meidän omaan lajiimme, ihmisiin: "Olemme läpikotaisin valehtelijoita, jopa itsellemme. Yksi arvokkaimmista ominaisuuksistamme, kieli, sekä vahvistaa kykyämme valehdella että laajentaa sitä merkittävästi. Valehtelemme avaruudessa ja ajassa kaukana olevista tapahtumista, toisten käyttäytymisen yksityiskohdista ja merkityksistä, sisimmistä ajatuksistamme ja haluistamme jne. Mutta miksi, miksi itsepetos? Miksi meillä on ihmeellisiä aistinelimiä informaation havaitsemiseksi, mutta vääristämme saamamme informaation?"

https://www.terracognita.fi/tuote/petos-ja-itsepetos-ihmiselamassa/