Valheellinen selitysyritys maailman kauneimmasta pojasta maailman rumimmaksi ukoksi

Teksti Harald Olausen

Tänä vuonna 2021 Rakkautta&Anarkiaa-festivaaleilla esitettiin ennakkoon Ruotsin medioissa ylistetty, mikä pistää heti epäilemään, dokumenttielokuva Tadziota - maailman kauneinta poikaa tunnetun vanhan irstailijahomon, italialaisen elokuvaohjaaja Luchino Viscontin, Thomas Mannin kirjasta tehdyssä filmatisoinnissa Kuolema Venetsiassa.

R&A mainosti Kuolema Venetsian elokuvan kylkiäisenä uuden vastuullisen ei-heteroystävällisen ja ei-homostereotypioita pönkittävän feministijulistuksensa mukaisesti Maailman kauneinta poika -dokumenttia ikään kuin selityksenä ja anteeksipyyntönä kaikille niille pikkupojille, joiden etu- ja takamus on joutunut vanhojen irstaiden homosetien inhottavan katseen kohteeksi, ja joskus vähän pahemaapakin. Olen näistä aiemmin jo kirjoittanut digivallila.comiin:

-https://www.digivallila.com/l/rakkautta-anarkiaa-elokuvia-kuolema-venetsiassa/

Hyi kamalaa miten maailma onkaan seksistinen, ollut aina ja tulee aina olemaankin niin, että R&A:n moralisteilla on töitä vielä vuoden 2088 festivaaleillakin näyttää pahat irstaat ilkimykset oikeassa valossa syyllisinä maailman ikävimpään pahaan: homohimoon. Dokumenttia on ikävä katsoa. Se on yksipuolisuudessaan hämmentävä. Miten voidaan antaa yhdelle näkemykselle ja kertomukselle kaikki valta tulla kerrotuksi? Minäpä selitän. Kun katsoo, kuka on dokumentin tuottanut, Stina Gardell, kuuluisan kristillisen demarihomokoomikko Jonas Gardellin sisko, alkaa ymmärtää mistä reiästä kana taas tällä kertaa kusee.

Olin ihan varma, että lopputeksteissä lukee joko "Tämä on sosiaalihallituksen seksuaalisen hyväksikäytön vastaisen kampanjan opetusfilmi" tai Gardellien hyvä perheystävä, tai Jonaksen sen ällön suomalaisänkyttäjän kanssa vihkinyt, valheiden ja petoksien takia Ruotsin demareiden puheenjohtajan paikalta eromaan joutunut, Mona Toblerone-Sahlin. Mutta en muistanut Toblerone-Sahlinin olevan tätä nykyä persona nongratana julkisuuden pannassa. Eivätkä maailmoja hyvällä palkalla syleilevät demari-Gardellit enää hyödy hänestä yhtään mitään. Päinvastoin.

Toblerone-Sahlinista on tullut taakka myös heille. Gardellin toimisto on tehnyt lukuisia palkittuja dokumentteja, joissa kaikissa on samanlainen empaattinen kansankodin imelä demarimetodi lähtökohtanaan; ne eivät paljasta mitään muuta kuin inhimillisen syvän elämisen tuskan, on sitten kyse tomaatin mätänemisestä tai kuten tässä tapauksessa, Björnin tarkoin harkitusta kostosta omalle surkeudelleen yrittää olla epäonnistunut spurgu.

Stina Gardell on juuri tämän haistanut kaukaa ja nähnyt sen arvon. Mutta vaikka kaikki näyttää olevan kohdallaan, hänen tuottamissa dokumenteissa on aina sama valuvika. Ne antavat äänen kuuluisalle kohteelleen, kertovat tarinoita pääosanesittäjän näkökulmasta kiinnostavalla tavalla, mutta ei muuta. Ne eivät ole journalistisesti toimitettuja dokumentteja - kuaakana siitä ja eivät siis myöskään objektiivisia tai tutkivia, joissa tutkittaisiin ja kyseenalaistettaisiin pääosanesittäjän kertomukset. Ne ovat kuin Apu-lehden tylsästi kerrotut ja aina samanlaiset tarinat, yhtä totta ja yhtä samaa perheviihdettä, jossa ei saa olla sovituista raiteista poikkeavia linjoja.

Näin Gardellin tuottaman dokkarin tunnetusta näyttelijä Ingrid Bergmanista alkusyksystä 2015 Kalmarissa Etelä-Ruotsissa. Se oli yhtä yllätyksetön nyyhkyily kuin Björnistä kertova dokkarikin. Tai se vielä pahempi. Se ei yksinkertaisesti sanonut mitään mistään vaan näytti asioiden sen puolen, mitä ei todellisuudessa ollut, mikä on sama asia, kuin jos emme pyyhkisikään perseitämme paskomisen jälkeen vessapaperiin, vaan näyttäisimme perseelle vain vilaukselta tyhjää vessapaperia - tulos olisi samanlainen kuin Gardellin tuottamissa dokkareissa; haju jää mutta paskahätä ei poistu, koska sillä tavoin demari-Gardellit tienaavat epäpyhän leipänsä "hartaina" uskovaisina.

Ongelmia on monia muitakin. Ensinnäkin Maailman kaunein poika on viidessäkymmenessä vuodessa muuttunut maailman rumimmaksi ukoksi sekä aineiden sekopäiseksi sekakäyttäjäksi. Mistä hän haluaa kertoa ja miksi? Ei mistään. Häntä vituttaa eikä hän muista kuin sen, että on taas perseauki ja tarvitsee rahaa viinaan, tupakkaan ja mahdollisesti vielä kovempiin aineisiin saadakseen tänään päänsä yhtä sekavaksi kuin Pariisi, missä hän on myynyt sedille persettään lähes viisikymmentä vuotta sitten.

Siitä hän ei - ei titenkään - kuitenkaan kerro, eikä halua muistella - vaikka se saattaisi olla jopa kiinnostavaa, sillä sitä ei ole nyt kokoonkyhätty ja aika heppoisin eväin oleva tarina, mikä on itsekkään juopon nyyhkykostotarina jo kuolleille ja erityisesti niille, jotka eivät pysty puolustautumaan hänen syytöksitlään ja vihjaistuilta kauheuksilta. Toiseksi säälinsekainen nyyhkyjuttu on tarkkaan näytelty ja käsikirjoitettu selitys maailman kauniimman pojan muuttumisesta maailman rumimmaksi ukoksi juuri sillä hetkellä, kun moraali astuu valmiiseen muotiin syyttämään jo kuolleita perisynnistä.

Pitää muistaa, että Björn on teatterikoulun käynyt näyttelijä, joka on sisältä yhtä tyhjän kanssa valmiina koko elämänsä ollut näyttelemään elämänsä roolin viimeisen näytöksen. Kolmanneksi epäuskottava "tyttöystävä" vaikuttaa päälleliimatulta osalta Björnin kauhutarinassa. Osan esittäjä on amatööri ja paljastaa erässä kohtauksessa kaiken olevan käsikirjoitettua. Björn tekee sen sijaan elämänsä roolin, eikä tietenkään paljasta tässäkään näytöksessä mitään "liikoja" itsestään tai itselleen kiusallista, vaan tyytyy olemaan kuin Ruotsin traaginen Teuvo Loman, jonka äiti myös hävisi ja löytyi myöhemmin kuolleena metsästä. Björn ei hymyile. Kun ei ole aihetta. Hän murjottaa. Siihen on yllin kyllin aihetta. Se on hänen tapansa näyttää olevansa oikeassa väärässäkin ollessaan, ja vastaroolinsa maailman rumimpana ukkona Viscontin keksimälle maailman kauneimmalle pojalle.

Tämä on dokumentin ns. inside-vitsi. Hänen oma roolinsa, ja mitä ilmeisemmin itse osin käsikirjoittama maailman rumin ukko, ei kävele, pysähdy ja se on siinä. Hän on luhistunut. Aiemmin hän oli Viscontin ohjeet sisäistänyt ja toteuttanut niitä koko elämänsä kestäneessä roolissa, muuttumalla pikkuhiljaa maailman kauneimmasta pojasta maailman rumimmaksi ukoksi takaperin ohjeella: kävele, pysähdy ja hymyile - nyt vain ole ja ole hymytön, kärsi. Mutta silloin vielä ennen joskus 1970-luvulla elämä hymyili auvoisena, ja hymy nousi huulille luonnollisesti. Vai nousiko? Minusta nousi joku muu ja se loppu näytti lähinnä ammatimaiselta suihinotolta.

Neljänneksi kässäri on yhtä naiivi kuin pääosanesittäjäkin ja koko dokkari. Kertomus maksettuna marakattina ei vakuuta. Ihan kuin hän ei olisi muka tiennyt pelin hengen, ja ollut itse leikeissä täydestä mukana. Björnin tarinan käsikirjoittajan ja tuottajan sana on ratkaissut. Björn esitetään tämän päivän tapaan sopivasti myyntivalttina kärsivänä uhrina. Katsokaa itse Björnistä kertovia dokumentteja tässä dokumentissa vielä silloin, kun hän oli maailman kaunein poika. Ei hän kärsi vaan uhittelee kameralle tietoisena omasta eroottisesta vetovoimastaan; ei hän ole viaton sijaiskärsijä, kuten hänestä yritetään antaa valheellisesti väärää kuvaa - vaan täysvaltainen pelaaja eroottisessa pelissä, ihan kuten muutkin pojat hänen iässään ovat kaikkialla muualla, paitsi Ruotsissa ja Suomessa.

Björm esittää nautinnolla hämmentyneen poikatytön roolia, mikä on sama, kun antaisi lupakirjan kansainväliselle homopedofiiliryhmälle käyttää häntä hyväkseen mielin määrin kohtuullista korvausta vastaan tietenkin. Mummohan hänet myi kalja- ja tupakkarahoista tälle kansainväliselle pedofiilijengille. Koko kuvausryhmä oli täynnä eriasteisia ja mieltymyksen omaavia homoja. Homohimo on pahasta tässä dokkarissa. Se ei ole laitonta mutta siitä tehdään iljettävää ja tuomittavaa ilman mahdollisuutta kunnolliseen puolustukseen. Dokkari on kuin kafkalainen oikeudenkäynti ilman järkeä ja selkeää syyllistä. On vain ja on, ei muuta; sekin todetaan vain, on vain ja ei muuta. Juuri näistä syistä tätä epäaitoa ruotsalaisdokumenttia on ikävä katsoa. Se on selittelyä ja alleviivaamista pullollaan.

Ruotsalaiset osaavat markkinoinnin, jos sitä vertaa suomalaisten sössimän mahdollisuuteen Dome Karukosken raiskaamassa epäeroottisessa puhe-elokuvassa, Tom Of Finlandissa, jonka eroottinen säihke on samaa matalaa tasoa kuin Kouvolan kaupungin. Björnin vastenmielisessä tarinassa on niin paljon epäaitoutta, selittely ja aukkoja, että se jo itsessään ansaitsisi vastadokumentin. Minusta myös Stina Gardellin roolia dokumentin selvästikin epäeettisenä "kaikki melodramaattiset keinot ovat sallttuja uhrinäkökulmasta kassakilinän varmistamiseksi" tuottajana, pitäisi kyseenalaistaa ja tutkia hieman tarkemmin: Kuka määräsi tämän sosiaalipornonäkökulman ja teki käsikirjoituksen tähän iljettävään dokkariin ja miksi? Ettei vaan ollut hänen homohupakkoveljensä Jonas?

Eikö tällaisen yksipuolisen ja tunteisiin vetoavan mukadokumentin aika pitäisi olla jo ohitse? R&A on tehnyt karhunpalveluksen objektiiviselle totuudelle sortumalla moisen roskan levittämiseen muka kunniakkaana ja oikeudenmukaisuuteen tähtäävänä kunninahimoisena dokkarina Kuolema Venetsia-elokuvan kyytipoikana - hävetkää ahdasmieliset nuoret intomielimoralistit kouhkaavassa typeryydessänne; juuri tällaista tuottaa ehdoton manifestoituminen jonkun asian puolesta ehdottomasti jotain muuta vastaan - kyseessä on meille katsojille tarjottu totuus vastaan valhe kultarjottimelta. Päätä itse kumman valitset.