Vieläkö taiteella ja filosofialla on yhteinen tehtävä?
Teksti:
Harald Olausen
Ihmiskunnan aamunkoitossa taiteen ja filosofian yhteinen tehtävä oli ärsyttää. Ei enää - ei ainakaan päätoimisesti. Vai onko? Diogenes Lartios sanoo "Merkittävien filosofien elämät ja opit" (Summa 2002) -kirjassaan joidenkin väittäneen barbaarien aloittaneen filosofian harjoittamisen, ihan kuin sillä nyt olisi mitään väliä. Oli asia niin tai näin, ärsyttäminen ei silti kokonaan kadonnut ajan myötä ajattelusta eikä taiteesta. Siitä piti huolen filosofiassa kyynikot ja skeptikot sekä taiteessa ulkoruokinnassa pidetyt rääväsuurunoilijat.
Filosofia alkoi pohtia lastentautien jälkeen aikuistuessaan vakavasti tiedon määritelmää. Yhden selityksen mukaan tieto (kr. episteme) on hyvin perusteltu tosi uskomus. Erehtymätöntä tietoa ei ole olemassakaan. Siksi Kreikassa syntyi tutkimista (kr. skeptomai) painottava suuntaus, He käyttivät epäily-sanaa (kr. epokhe) kuvaamaan pidättäytymistä ottamasta epäselviin asioihin kantaa. Mutta millainen on skeptisismi elämänasenteena niin taiteessa kuin filosofiassakin kyseenalaistavilla? Siitä yritämme ottaa selkoa tässä artikkelissa. Ensin tutustumme aiheeseen pitkän kaavan mukaan hakemalla antiikista vastausta kysymykseen, sillä Aleksanterin Suuren aikaan perustettiin neljä filosofista koulukuntaa; stoalaiset, epikurolaiset, kyynikot ja skeptikot. Kreikkalaisessa filosofiassa yhtyi kolme virtausta; luonnontieteellinen, metafyysinen ja eetillinen. Luonnontieteellisen virtauksen etevin edustaja oli Aristoteles, metafyysisen Platon, eetillisen Zenon Kitionilainen. Luonnontieteellisen virtauksen kehityksen päätti tieteen eroaminen filosofiasta Arkhimedeen ja Hipparkhoksen aikana, metafyysinen tyrehtyi Pyrrhonin ja myöhemmin akatemian skeptillisyyteen, mutta eetillinen pysyi elinvoimaisena, kunnes kristinusko kukisti tai sulatti itseensä epikurolaisuuden ja stoalaisuuden (1). Willy Duran kuvaa kirjassaan "Kreikan kulttuuri" skeptillisyyden hyökkäystä alkavaksi Ksenokrateen, joka " ei halunnut muuta lemmittyä kuin filosofian" kuolemasta:
"Hänen kuollessaan Kreikan ajattelun metafyysinen virtaus oli riutumisen partaalla samassa lehdossa, joka oli ollut sen pyhäkkö. Platonin seuraajat olivat matemaatikkoja ja moralisteja; he uhrasivat vain niukalti aikaa abstrakteille kysymyksille, jotka muinoin olivat askarruttaneet Akatemiaa. Zenon Elealaisen skeptillinen uhma, Herakleitoksen subjektivismi, Gorgiaan ja Protogoraan metodinen epäily, Sokrateen, Aristippoksen ja Eukleidos Megralaisen metafyysinen agnotismi nousivat hallitsemaan kreikkalaista filosofiaa. Järjen aikakausi päättyi. Jokainen mahdollinen hypoteesi oli keksitty, punnittu ja unohdettu. Maailmankaikkeus oli säilyttänyt salaisuutensa ja ihmiset väsyivät etsimään sellaista, mitä loistavimmatkaan henget eivät olleet pystyneet löytämään. Aristoteles oli ollut Platonin kanssa yhtä mieltä vain yhdestä ainoasta seikasta, nimittäin lopullisen totuuden löytämisen mahdollisuudesta."
Miksi sitten Pyrrhon on niin tärkeä? Hän puki sanoiksi aikansa epäilykset huomauttaessaan, että molemmat olivat erehtyneet ennen muuta juuri tässä suhteessa (2). Pyrrhonista puhumme artikkelin lopussa, osin siksi, että hänen nimiinsä on laitettu Kreikan klassinen skeptisimi, osin siksi, että Timonin kuoltua Pyrrhonin koulukunnan toiminta päättyi. Sen omaksui hieman muunneltuna Akatemia, joka edusti Platonin perinteitä. Akatemia lakkasi olemasta skeptinen vuonna 69 eaa., kun sen johtaja Antiokhos kuoli, ja siitä lähtien sen oppeja oli Bertrand Russellin mukaan monen vuosisadan kuluessa mahdoton erottaa käytännössä stoalaisten opeista. Mutta filosofia ei olisi filosofiaa ilman epäilyä ja siksi Pyrrhonin opit elävät yhä edelleenkin kaikessa älyllisesti kunnianhimoisessa ajattelussa kysymyksillä: Mitä tiedät ja oletko siitä varma?
Vaikka tässä artikkelissa kuvataan skeptisismiä ikuisena "vastaanhangoittelijoiden vastakarvaprojektina" suurien ajattelijoiden sanomisten kautta, jo otsikon ideana on näyttää, kuinka epäily on taiteessa yhtä tärkeä elinehto, kuin hapen hengittäminen, sillä, jos sitä ei ole, ei ole mitään mitä hengittää vaan on kuollut muiden komenneltavissa oleva tahdoton idiootti. Otsikon mukaista taiteellista, "runoniekkojen ikiaikaista sanansäiläkeptisismiä (hyvin kaukaista sukua Sektos Empeirikosken Pyrrhonismin pääpirteet -kirjoitukselle)" edustavat runoudessa parhaiten herrat hullut ranskalaisrakastavaiset Anton Rimbaud sekä Paul Verlaine. Juuri he kuvaavat alastomillaan sitä totuutta, millainen oli muodostumassa olevan modernin maailman hengettömän keskiluokan suurin itsepetos, sekä ikuinen alistuminen ja millä hinnalla ostettavissa, ja nöyryytetyksi ja nujerretuksi tuleminen, Paul Verlainen runon Herra Säntillinen ilkikurisessa vasta-ajattelijahengessä:
"Hän on vakavamielinen: isä ja kaupungin viskaali. Hänen irtokauluksensa peittää korvat. Hänen silmänsä loputtomiin uniin ummistuvat, huolettomasti, ja kevät hänen tohveleissaan kiiluu. Miten vaikuttaa häneen kultatähti ja pyökkimetsä, jonka varjoissa lintu laulaa, miten vaikuttaa häneen taivas, vehreät niityt ja mykkä nurmi? Herra Säntillinen naittaisi tyttärensä herra Macinille, joka on nuori ja vauras. Herra Säntillinen on maltillinen, hän tuntee kasvit ja hänellä on outokumpu. ja riimien väsääjiä, noita heittiöitä ja lurjuksia, takkutukkaisia parrakkaita vetelyksiä hän kammoaa enemmän kuin nuhaa, ja hänen tohveleissaan kevät kiiluu. Ja minä heitin helvettiin marttyyrien palmunlehvät, taiteen loisteen, keksijöiden ylpeyden, rosvojen kiihkon; palasin Itään, alkuperäisen ja ikuisen viisauden luo. - Se on kuulemma törkeän laiskaa unelmointia. Kuitenkaan tuskin ajattelin, mikä nautinto olisi päästä nykyajan kärsimyksistä. Mielessäni ei ollut Koraanin sekava viisaus - Mutta eikä se ole tosi kidutusta, kun tästä tieteen julistuksesta, kristinuskosta, lähtien ihminen " panee itsensä peliin ", todistaa itselleen itsestäänselvyyksiä, on halkeamaisillaan mielihyvästä toistellessaan näitä todisteita, eikä muulla tavalla eläkään! Hienostunutta ja typerää kidutusta, minun hengellisten harhailujeni lähde. Niin kuin luonto voisi muka ikävystyä! Herra Poroporvari syntyi samaan aikaan Kristuksen kanssa. Eikä se johdu siitä, että me viljelemme sumua? Syömme kuumetta vetisten vihannestemme kanssa. Ja juopottelu! ja tupakka! ja tietämättömyys! ja kaikenlaiset uhrautuvaisuudet! Eikä tämä ole aika kaukana alkuperäisen isänmaan, Idän viisauden ajattelusta. Miksi pitäisi olla nykyaikainen maailma, kun tämäntapaisia myrkkyjä keksitään!"
Paul Verlainen rikollistoveri, teloittaja ja sairaan rakkautensa kivulias kohde, runoilijaroisto Anton Rimbaud vastaa hänelle veren maku suussaan yhtä tyrmäävästi tyyliin: toden sanat eivät ole kauniita, eivätkä kauniit sanat tosia:
"Eräs Prinssi oli harmissaan siitä, ettei hän ollut koskaan harrastanut muuta kuin rahvaanomaisten hyvien töiden tekemistä täydellisiksi. Hän aavisti rakkauden hämmästyttävät mullistukset ja epäili, että hänen naisensa pystyisivät parempaakin kuin tähän taivaan ja ylellisyyden sulostuttamaan tavanomaiseen myöntyvyyteen. Hän tahtoi nähdä totuuden, himon ja tyydytyksen perushetket. Olipa se sitten harhautunutta hurskautta tai ei, hän tahtoi. Hänellä oli sentään melkoisesti inhimillistä valtaa. Kaikki ne naiset, jotka olivat tunteneet hänet, murhattiin. Mikä tuho kauneuden puutarhassa! Sapelin alla he siunasivat häntä. Hän ei suinkaan tilannut uusia. - Naiset ilmaantuivat uudelleen näkyviin. Hän tappoi kaikki ne, jotka seurasivat häntä, metsästysretken tai juominkien jälkeen. - kaikki seurasivat häntä. Hän huvitteli silpomalla kalliita eläimiä. Hän pani palatsit roihuamaan. Hän ryntäsi ihmisten kimppuun ja hakkasi heidät palasiksi. Väkijoukko, kultaiset katot, kauniit eläimet olivat edelleen olemassa. Voiko hurmaantua tuhoamisesta, nuortua julmuudesta! Kansa ei nurissut. Kukaan ei tarjoutunut avustamaan mielipiteillään. Eräänä iltana hän ratsasti ylpeästi laukkaa. Hänelle ilmestyi sanomattoman, jopa anteeksiantamattoman kaunis Haltija. Sen ulkomuoto ja käytös näyttivät lupaavan moninaista ja monitahoista rakkautta, sanomatonta, jopa sietämätöntä onnea! Prinssi ja Haltija tuhoutuivat todennäköisesti olennaiseen terveyteen. Kuinka he olisivat voineet olla kuolematta siihen? Yhdessä he siis kuolivat. Mutta Prinssi menehtyi palatsissaan tavallisen ikäisenä. Prinssi oli Haltija. Haltija oli Prinssi. Meidän himoltamme puuttuu syvä musiikki."
Loistavaa eskapismia mutta ei itsestään vaan itseensä vapauden nimissä unelmoiden, ihan kuten portugalilainen Fernando Pessoa, joka kirjoitti "Mukapäiväkirjassaan", ettei ollut koskaan tehnyt muuta kuin unelmoinut:
"Se ja vain se on ollut elämäni tarkoitus. Minulla ei ole koskaan ollut mielenkiintoa muuhun kuin omaan sisäiseen elämääni. Suurimmatkin suruni ovat hälvenneet, kun olen avannut ikkunan sisimpääni, ja voinut unohtaa itseni vilkaisemalla mitä sisikunnassani tapahtuu. En ole koskaan yrittänyt olla muuta kuin unelmoija. Kun joku on puhunut kanssani elämisestä en ole koskaan kuunnellut häntä. Jostain luonnesyystä, jota en aio eikä ole tarvekaan analysoida, olen rakentanut sisääni useita henkilöitä, jotka poikkeavat toisistaan, ja minusta ja joille olen antanut useita runoja. En tiedä kuinka olisin ne kirjoittanut omilla tunteillani ja ajatuksillani. Monet näistä runoista ilmaisevat ajatuksia, joita en hyväksy ja tunteita, joita en ole koskaan hyväksynyt."
Keskitymme tässä artikkelissa mitä skeptisismi on ja miten se ilmenee ihmisissä, jotka ovat vahvasti eri mieltä? Russell tekee tärkeän huomion: eräässä mielessä Timonin oppi oli hyvin samanlainen kuin David Humen. Hän väitti nimittäin, ettei mistään, mitä ei ollut milloinkaan havaittu - esimerkiksi atomeista - voitu tehdä päteviä johtopäätöksiä; mutta kun kaksi ilmiötä oli usein havaittu yhdessä, toinen voitiin päätelmän avulla johtaa toisesta. Jäljet johtavat Pyrrhoniin, jota Timon kuvasi Pythonissa ja Pilkkarunoissa (3).
"Pyrrhon, viisas vanhus, miten ja mistä löysit vapahduksen sofistien opeista ja hälynpölystä? Miten irrotit petoksen ja suostuttelun kahleet? Et sinä välittänyt tutkia sellaista, mitkä tuulet puhaltavat yli Kreikan, mistä menevät ja minne. Sen minä, Pyrrhon, sydämestä haluaisin tietää, kuinka vielä viihdyt suuressa rauhassasi täällä, kun ainoana ihmisistä elät niin kuin jumalat?"
Timon puhuu ihan kuin Anton Rimbaud ja Paul Verlaine runoissaan, yhtä suoraan ympärillään olevaa teennäislatteusta irvaillen. Eikä mikän ihme, sillä jo Platonista lähtien filosofit olivat erottautuneet yleisistä mielipiteistä ja konsensuksesta: filosofia rikkoi yleisen yksimielisyyden. Platonin voidaan katsoa opettaneen jossain muodoin Russellin mukaan skeptisyyttä, sillä hänellä on monia dialogeja, joissa ei päästä myönteiseen lopputulokseen ja jotka tahallaan jättävät lukijan epäilyn valtaan. Parmenideen lopussa hän osoittaa, että missä hyvänsä kysymyksessä esiintyviä vastakkaisia käsityksiä voidaan puoltaa yhtä todennäköisesti. Nykyskeptisyyttä etsittäessä paras esimerkki on tutkia totuutta, joka oli ranskalaisfilosofi Alain Badiou määritelmän mukaisesti aina jossain mielessä vastakarvaista (4):
"Badioun totuuskäsityksen lähtökohtia onkin, että minkä tahansa olemassaolon voi koska tahansa lävistää ja muuttaa jokin tapahtuma, joka koskee kaikkia. Kyse ei ole ymmärtämisestä, vaan uskollisuudesta totuudelle ja tuolle olemisen lävistävälle tapahtumalle. Totuus voidaan saavuttaa vain maailman ja historian vastakarvaisella kohtaamisella. Tässä suhteessa Badioun edeltäjien lista on pitkä ja tunnettu: Sokrates, Paavali, Descartes, Pascal, Claudel, Cantor jne. " Totuus, josta Badiou kirjoitti, kyseenalaisti siis aina olemuksellisesti vallitsevat käsitykset ja konsensuksen ja syntyi kussakin tilanteessa tyhjästä, ja heidän, joita se tapahtuma puhutteli, haasteeksi tuli pysyä uskollisina tuolle totuudelle. Kaikki sekoittivat tekopyhästi politiikan ja typerän uskonnollisuuden. Intellektuaalinen vastavallankumous moraalisen terrorismin muodossa tyrkytti länsimaisen kapitalismin alhaisuuksia universaalina mallina."
Pitää muistaa, että moraaliltaan jyrkkä roomalainen valtiomies Cato oli sitä mieltä, että parasta, mitä kunniallinen henkilö voi tehdä, oli saada syytteeseen pahat ihmiset (5) Badiou tekee saman verbaalisesti kirjassaan Apostoli Paavalista. Kirja alkaa poliittisena syytöksenä ihmisoikeuksien ideologiaa vastaan ja kuusikymmenluvun antihumanismin rehabilitaationa:
"Demokraattinen totalitarismi tuli aina vain vakiintuneemmaksi. Etiikassa oli kyse hyvän olemisen tavan etsinnästä tai toiminnan viisaudesta."
Stoalaiset olivat Badioun mukaan tehneet etiikasta, ei vain filosofisen viisauden osan, vaan itse sen sydämen. Viisas oli Badioun mukaan hän, joka osasi erottaa hänestä itsestään riippuvat asiat niistä, jotka eivät riippuneet hänestä, ja organisoi haluansa näistä ensimmäisten tiimoilta kestäen jälkimmäiset järkähtämättä. Lisäksi hän kirjoitti stoalaisiin yhdistettävän tavan verrata filosofiaa munaan, jonka kuori on logiikkaa, valkuainen fysiikkaa ja keltuainen etiikkaa. Badioun mukaan demokraattinen totalitarismi tulee aina vain vakiintuneemmaksi:
Nyt jos koskaan oli hänen mielestään välttämätöntä, että vapaasti ajattelevat nousivat tuollaista orjamaista ajattelua vastaan, tuota surkeaa hurskastelua vastaan, jonka nimissä meidät pakotettiin hyväksymään maailman meno ja sen absoluuttinen epäoikeudenmukaisuus. Badiou väitti, että sen sijaan että älyköt ja mielipidevaikuttajat toivoisivat muutosta nykytilanteeseen, he ovat sopeutuneet länsimaisen järjestyksen vallitseviin olotiloihin, ja luonnostelleet toimillaan väkivaltaisen taantumusliikkeen suhteessa kaikkeen siihen, mitä 60-luvulla ajateltiin:
"Kun nykyisin eettisen ideologian kannattajat esittävät, että paluu ihmiseen ja hänen oikeuksiinsa on vapauttanut meidät kuolettavista abstraktioista, joita ideologiat ovat synnyttäneet, he pitävät maailmaa pilkkanaan. Ihmisen kuoleman tematiikka sopi hyvin yhteen niin kapinan ja radikaalin tyytymättömyyden vallitsevaan järjestelmään kuin täyden osallistumisen tilanteiden reaaliseen kanssa. Etiikan teema ja ihmisoikeudet sen sijaan sopivat yhteen länsimaisten rikkaiden tyytyväisen egoismin, vallan palvelemisen ja mainonnan kanssa."
Mutta vaikka valtafilosofia mainosti itseään tietämisen ja oivallusten herrasmieskerhoksi. Badiou sanoi, että jo kreikkalaiset hirmuvallan teoreetikot pistivät merkille, että poliittisten johtajien lahjottavuus, välinpitämättömyys ja julmuus olivat pääsyy heidän epäsuosiolleen:
"Jos eettinen yksimielisyys perustui pahan tunnistamiseen, tästä seuraa, että jokainen yritys koota ihmiset yhteen hyvän positiivisen idean ympärille ja vieläpä määritellä ihminen tällaisen projektin kautta, on itse asiassa pahan itsensä todellinen alkuperä."
Tätä oli painettu Badioun mukaan mieliimme nyt jo viidentoista vuoden ajan: jokainen utooppiseksi luonnehdittu vallankumousprojekti muuttuu, niin meille sanotaan - totalitaariseksi painajaiseksi:
"Jokainen tahto kirjata oikeudenmukaisuuden tai tasa-arvoisuuden idea osoittautui vain pahemmaksi. Kaikki kollektiivisen hyvän tahtominen sai aikaan pahaa."
Todellisuudessa tuollaisesta etiikasta maksettu hinta oli Badioun mukaan paksu konservatismi:
"Hän, joka uskoo kykenevänsä ihmistä hankkimasta itselleen hyvää ja määräämästä kollektiivisia voimiaan tuolle hyvälle, työskentelemästä odottamattomien mahdollisuuksien saapumisen hyväksi ja ajattelemasta sitä, mikä voisi olla radikaali murtuma suhteessa siihen, mikä yksinkertaisesti kieltää ihmiseltä ihmisyyden itsessään."
Badiou väittikin, että filosofialla oli täysi työ repiessään sanoja irti niiden huoraavasta käytöstä:
"Jo Platon sai nähdä suurta vaivaa pitäessään pintansa sanan oikeus suhteen sofistien rettelöivää ja ailahtelevaista sanan käyttöä vastaan. Vaatiiko sitten totuuksien etiikka meiltä luopumista? Tämä kysymys kosketti jo Platonia hänen yrittäessä raivokkaasti todistaa, että filosofi, totuuksien ihminen oli onnellisempi kuin nautiskelijatyranni, ja että näin ollen aistiva eläin ei luovu mistään oleellisesta omistaessaan elämänsä ideoille."
Badiou tunnustaa myös sen tunnetun tosiasian, että totuuden etiikka pakotti sellaiseen etäisyyteen mielipiteistä, että se oli suorastaan asosiaalista:
"Olen jo korostanut sitä, missä määrin nykyinen eettinen juurtuu yksimieliseen pahan ilmeisyyteen. En aio tehdä mitään myönnytyksiä niille mielipiteille, joiden mukaan olisi olemassa jonkinlainen luonnollinen oikeus, joka perustuisi loppuanalyysissä sen ilmeisyyteen, mikä vahingoittaa ihmistä. Ihminen on itsepintaisimmin alistunut oman voimansa raaoille voimille. Ennen kaikkea hän on osannut asettaa kuolevaisen elämänsä palvelukseen itselleen ominaisen kykynsä: hän kykenee sijoittumaan totuuksien taipaleella niin, että hänestä tulee pala kuolematonta. Juuri tätähän Platon jo aavisteli, kun hän osoitti, että hänen kuuluisilla luolasta paenneilla, idean auringon sokaisemilla vangeillaan oli velvollisuutenaan palata varjoon ja olla hyödyksi kumppaneilleen sen orjuudessa, mikä oli ottanut heidät kiinni hämärän maailman kynnyksellä."
Alain Badioun
elämä ja kirjoitukset on huippuesimerkki yhteiskunnallisesta skeptisismistä. Skeptisismi
nousi Suomessakin maailman tavoin parrasvaloihin, kun brittiläinen
aatehistorioitsija Stephen Toulmin vuonna 1990 englanniksi ilmestynyt Cosmopol
käännettiin suomeksi nimellä "Kosmopolis - kuinka moderni aika hukkasi
humanismin perinnön (WSOY 1998). Miksi niin vasta myöhään? Se on hyvä kysymys.
Miten ihmeessä koko kansakunta on tullut toimeen ilman suvaitsevaisuuden
humanistista apostolia, Montaignea ja hänen ajatuksiaan? Samaa voisi kysyä
Michel de Montaignen Esseiden suomennosprojektin kanssa. Suomalaiset saivat
selvitä ilman kunnollisia ja täydellisiä suomennoksia aina vuoteen 2003 saakka, jolloin Montaignen Esseiden laaja
suomennosprojekti alkoi kestäen vuoteen 2015 saakka. Sitä ennen suomalaiset
saivat selvitä suppeiden, vuonna 1922 Kariston julkaiseman Edwin Hagforsin suomentaman esseevalikoiman
nimellä "Tutkielmia" sekä WSOY:n vuonna 1955 julkaiseman Marketta
Enegrenin suomentaman esseevalikoiman nimellä "Esseitä" varassa.
Ei ihme, ettei Montaignea siteerata ja noteerata kovinkaan usein vanhoissa tiedejulkaisuissa. On sanomattakin selvää, että kun Renja Salmisen suomentamat ja esipuheilla valmistamat kolme valtavaa Montaigne-järkälettä valmistuivat (6) Suomen voitiin kielialueena päätyneen vasta silloin täysi-ikäisenä muiden sivistysmaiden joukkoon Euroopassa, missä Ranskalla oli vallankumouksellisia ajattelijoita, Englannilla tervettä järkeä korostaneita empiirikoita ja Saksalla suuria maailmanhistoriaan syvästi vaikuttaneita ajattelijoita; Goethe on tyytyväinen, Bentham on uudistaja, Shelley on kumouksellinen ja Leopardi pessimisti, Englannissa oltiin tyytyväisiä Elisabethin aikana ja kahdeksannellatoista vuosisadalla, Ranskassa he muuttuivat kumouksellisiksi vuoden 1750 tienoilla, Saksassa he ovat olleet kansallismielisiä vuoden 1813 jälkeen (7).
Toulminin Cosmopolis oli ilmestyessään monta vuotta maailman tiedettä popularisoivien pokkarilistojen suosittua lukemistoa kirjan helpon luettavuuden ja yksinkertaisen selkeän sanoman takia. Kosmopolis kertoo siitä, miten 1600-luvun kriisien runtelemassa Euroopassa syntyi huumorintajuttomien miesten kynästä yhteiskuntanäkemys, joka kahlitsi länsimaisen mielikuvituksen seuraavaksi kolmeksisadaksi vuodeksi, ja kuinka samalla uusi aika hukkasi humanismin arvokkaan vapauden perinnön. Sen isät olivat Descartes ja Newton. Se oli unelma Kosmopoliksesta, modernista yhteiskunnasta, joka toimisi yhtä rationaalisesti ja systemaattisesti kuin newtonilainen luonto. Toulmin, itsekin kovan luokan filosofi, löytää ahaa-elämyksen Michael de Montaignen Esseitä tutkiessaan opiskelijoidensa kanssa ja ymmärsi, että puolustaessaan Montaignen Sektos Empeirikoksen ja Pyrrhonin klassista skeptisismiä, hän oli lähellä opettajansa Wittgensteinin opetuksia, ja ettei modernin filosofian peruselementit olleet sitenkään Descartesin systemaattisen epäilyn metodi, vaan ehkä Montaignen skeptiset argumentit. Toulmin kirjoitti, että Eurooppa valitsi modernisuuden eli uudenaikaisuuden päämääräksi intellektuaalisen ja käytännön agendan, joka siirsi sivuun 1500-luvun humanistien suvaitsevan ja skeptisen asenteen keskittyen vain 1600-luvun tavoitteisiin: matemaattiseen eksaktiuteen ja kurinalaiseen logiikkaan, intellektuaaliseen varmuuteen sekä moraaliseen puhtauteen (samaan aikaan radikaalit poliittiset voimat ankkuroituivat synkkään saksalaiseen idealismiin, ennen kaikkea kaiken selittävään Hegeliin, jonka ajatusten innoittamina he alkoivat rakentaa vahvaa valtiota ja valmiita vastauksia avoinna oleviin kysymyksiin, hävittäen samalla tieltään vanhat ajatukset ja maailmat).
Hienon esipuheen kirjaan teki muutama vuosi aikaisemmin Tampereen filosofiapäivillä Toulminin henkilökohtaisesti tavannut, ja hänestä kahdenkeskisissä keskusteluissa vakuuttunut pääministeri Paavo Lipponen. Toulmin edustaa ns. uutta retoriikka, jota edustivat myös sellaiset nimet kuin I.A. Richrads, Richard Weawer ja Kennet Burke sekä Chaim Perelman. Toulmin näyttää uusretoriikan avainteoksessaan "The Uses Of Argument" olevansa tiukasti kiinni logiikalle ominaisten ongelmien kimpussa. Toulminia kiinnostaa se, miten argumentaatiota ja väitelauseita voidaan arjen käytännössä tutkia. Hänen hellimänsä perusajatus argumentaatiosta empiirisen tarkastelun alla sai kuitenkin vasta kulminaatiopisteeseensä vuonna 1990 ilmestyneessä Kosmopolis -kirjassaan (8), jossa hän kirjoittaa, miten että Descartesiinkin aluksi vetosi Montaignen skeptisismi:
"Puolustuksen skeptisen esimerkin voima ja Esseille tyypillinen suora, ylitsevuotava ilo, tempaisivat hänet mukaansa. Mutta hän ei voinut jakaa Montaignen suvaitsevaisuutta, moniselitteisyyttä, epäselvyyttä, varmuuden puutetta, tai ihmisten vastakkaisten mielipiteitten runsautta kohtaan."
Toulmin jatkaa, ettei yksikään Descartesin julkaistuista filosofisista teoksista ole lähimainkaan yhtä vilpitön ja rento kuin Montaignen tekstit. Hän myös kirjoittaa, ettei kukaan kyseenalaista Montaignen kykyä puhua yli vuosisatojen tavalla, jonka tunnemme omassa sykkeessämme. Toulminin mukaan renessanssiajan oppineet olivat enemmän kiinnostuneita käytännöllisistä, olosuhteista riippuvista lääketieteen, juridiikan tai moraalin kysymyksistä, kuin teoreettisen filosofian ajattomista, universaaleista asioista:
"Heidän silmissään argumenttien retorinen analyysi, joka kohdistui tapausten esittämiseen ja yleisön luonteeseen, oli yhtä arvokasta - sananmukaisesti yhtä filosofista - kuin niiden sisäisen logiikan muodollinen analyysi. Heille retoriikka ja logiikka olivat toisiaan täydentäviä tieteenaloja. Ihmisten konkreettisten toimien yksityiskohtaisen luonteen ja olosuhteiden pohdiskelu - pitäen niiden moraalisuutta "tapauksina" - oli yhtä arvokasta kuin etiikan teorian abstraktit kysymykset."
Aivan kuten antiikin Ateenassa myös 1500 -luvun Euroopassa jotkut oppineet tuomitsivat epärationaalisena sekasortona saman, mitä toiset ylistivät älylliseksi runsaudeksi. Niinpä Montaigne esitti, että sillä haavaa oli viisainta lykätä arvioita yleisen teorian seikoista, ja sen sijaan keskittyä kokoamaan monipuolista näkökulmaa sekä luonnonilmiöihin, että ihmisen toimintaa sellaisena kuin kohtaamme sen omassa arkikokemuksessamme. Juuri inhimillisen kokemuksen rationaalisten mahdollisuuksien kunnioitus oli renessanssihumanistien suuria ansioita, mutta heillä oli herkkää silmää myös inhimillisen kokemuksen rajoille. He myös arvelivat Toulminin mukaan, että filosofian kysymykset kurkottavat kokemuksen tuolle puolen tavalla, jota ei voinut puolustaa. Jouduttuaan vastakkain abstraktien, universaalien, ajattomien teoreettisten prepositioiden kanssa, he eivät löytäneet kokemuksesta riittävää pohjaa sen enempää varmistaa kuin kiistääkään niitä.
Esseessään Raimond Sebondin puolustus Montaigne puolustaa voimallisesti klassista skeptisismiä keinona välttää ylimielistä dogmatismia. Hänen muut esseensä tutkiskelevat inhimillisen kokemuksen puolia. Yleinen mielipide salli lukijoiden suhtautua skeptisen avarakatseisesti epävarmuuteen, epäselvyyteen ja monenlaisiin mielipiteisiin 1580 - ja 1590-luvulla, mutta kääntyi niin vastakkaiseen suuntaan 1640 - ja 1650-luvulle tultaessa, että skeptistä suvaitsevaisuutta ei enää pidetty kunniallisena. Toulmin kirjoittaa, että jos pääsemme taivaan portille ja meille annetaan mahdollisuus saada ikuinen asuinpaikka samalla pilvellä kuin Erasmus ja Rabelais, Shakespeare ja Montaigne, luulenpa että harva meistä vaatisi päästä pysyvästi samaan luostariin 1600-luvun Rene Descartesin, Isaac Newtonin ja eksaktisti ajattelevien mutta synkkäsieluisimpien nerojen kanssa. Länsimaisen sivistyshistorian kannalta on mielenkiintoista, että Antiikin filosofian perinne katkesi Länsi-Rooman tuhoutumiseen ja Ateenan filosofikoulun lopettamiseen, ja siksi filosofian tärkeimmän nimen, Platonin vaikutus lakkasi hetkeksi ja voimistuvassa katolilaisuudessa sai vallan kaiken jumalan luomistyöksi aukottomasti selittävä vastenmielinen ykseyden oppi Tuomas Akvinolaisesta. Platonin ajattelun perustana oli älyllinen näkemys, jossa ihmiselämän lopullinen päämäärä oli ihmisen tiedollinen täydellistyminen. Platon korosti myös ideamaailman olemassaoloa, jota näkyvä kokemusmaailma heijasti. Jatkuva sokraattinen kyseenalaistaminen jäi Platonin suurimmaksi saavutukseksi jälkimaailmalle.
Platon oli kokeileva sanataiteilija, joka halusi innostaa itsenäistä kriittistä ajattelua. Sillä joka haluaa ymmärtää Platoninsa kunnolla, pitäisi olla filosofisen kiinnostuksen ohella aavistus Antiikin kulttuurista ja siitä mitä kutsutaan huumoriksi. Koska Platonin filosofian tehtävänä oli saada aikaan moraalista ja älyllistä kehitystä, hän omaksui Sokrateelta riippumattomuuden, tietoisuuden itsetuntemuksen rajoista, tietoisuuden älyllisen keskustelun mahdollisuuksista, sekä yleisen epäilyn kaikkea olevaista kohtaan. Tämä motiivi pohjautui epäilyyn ja ihmettelyyn. Neuvottomuuden näennäinen myöntäminen oli sokraattinen perinne ja ihmettelyllä punottiin edelleen vastausten etsintää. Platon tiesi, että filosofia tuskin saavuttaisi koskaan lopullista totuutta, vaan oli enemmänkin samanaikaisesti sekä menetelmä siihen että sisältö. Kaiken tämän hän esitti kuuluisissa dialogeissaan, jotka ovat täynnä spekulatiivisia teorioita, kritiikkiä ja assosiatiivisia johtopäätöksiä. Platon loi dialogien filosofian. Hänen ambivalenssinsa, usein ironialla höystettynä, ovat jääneet pysyviksi haasteiksi. Ja hänen viitteenomainen tapansa lähestyä kysymyksiä, ja jättää ne jollain tapaa avoimiksi ehkä parhaiten takaa sen, että keskustelu dialogien ympärillä jatkuu (9). Mutta miten?
Jo artikkelin alussa mainitun Ksenokrateen kuoleman (313 eaa.) jälkeen Platonin Akatemia alkoi ensin suuntautua yleisinhimillisiin eettisiin kysymyksiin, jotka soveltuivat hellenistisen filosofian trendeihin. Vallitsevaan epikurolaiseen materialismiin sekä hallittuun hedonismiin akatemia alkoi ottaa etäisyyttä. Vanhan Platonin akatemian traditio katkesi noin 266 eaa, jolloin koulun johtajaksi tuli Arkesilaos. Silloin tuli muotiin käyttää aristoteelisessa (ja elealaisessa) mielessä dialektistä argumentointia näkykantojen puolesta ja niitä vastaan. Termi "akateeminen" on tästä lähtien saanut usein abstraktin ja skeptisen järkeilyn sävyn, koska Platonin avoin dialogiataide oli mahdollistanut tämän tulkinnan platonilaisesta perinteestä (10).
Mutta se on eri asia kuin, mistä kulttuurihistorioitsija Egon Friedell puhuu klassisena skeptisisminä. Oikeastaan klassisen skeptisismin vastavoimaksi sopii hyvin Friedellin kuvaus "geneettisestä historiankirjoituksesta", joka otaksuu voivansa yhtä tieteellisesti selvittää syyn ja vaikutuksen, kuin luonnontiede ja pettää tällä kuvitelmalla itseään (11). Alain Badiou tarkoitti samaa puhuessaan paksusta konservatiivisuudesta. Voidaan puhua myös "rakenteellisestä jäykkyydestä", jota vastaan maailmassa aina käyvät uudistusmieliset vanhoillisia vastaan, kirjoittihan Pyrrhonkin kirjan "Oppineita vastaan". Historiantutkimus tuotti keinotekoista järjellisyyttä sinänsä absurdiin maailmaan. Ihmisen muistin avulla luoma moraali oli Hayden Whiten mielestä pelkkä valhe, jossa historia kahlitsi vaistot, esti toiminnan, ja muutti ihmiset pelkiksi varjoikseen. Hayden sanoi historian käytännössä rajoittaneen poliittista toimintaa saamalla ihmiset ajatteleman maailman olevan jo valmis. Menneisyyden ja nykyisyyden välillä näytti olevan kyseenalaistamaton jatkumo, joka oikeutti ja jopa velvoitti tulevaisuutta koskevat ratkaisut. Vaikka White ei maininnut sanaa nostalgia, esiin tuli kuitenkin eräänlainen menneisyyteen takertuminen ja menneessä eläminen. Lähtökohtana piti olla epäjatkuvuus ja kaaos; nykyisyys ei muistuttanut aiempia tilanteita - nämä ovat itse asiassa osittain samoja teemoja, joihin myös Michel Foucalt tarttui muutamaa vuotta myöhemmin kirjassaan "Tiedon arkeologia" (Vastapaino 2005).
Lopulta kun kaikki ovat kuolleet, menneet unohdettu sataan kertaan ja maasta nousee uusi sukupolvi vailla huolen häivää luomaan itselleen ne samat ristiriidat, sodat ja kuvitelmat, joita vastaan ja joiden puolesta taistella, kuin unohduksiin jääneet sukupolvet - yhtä turhaan, nousee Anton Rimabud vielä kerran tuhkasta kätketyn metsän uumenista pelkällä tahdonvoimallaan, pakottaen atomit yhteen hänessä siksi ohi vilahtavaksi hetkeksi lähettää aikojen taakse unohduksen menneisyyteen vielä viimeisen viestin rikostoverilleen Paul Verlainelle, kadotakseen sen jälkeen maahan odottamaan jonkun "uskalikkorohkelikon" virittymistä samoille taajuuksille epäillä kaikkea sitä mitä näkee ja kuvittelee - myös omaa olemassaoloaan, ja ennen kaikkea tässä järjettömyydessä vähäistä järkeään. Silloin tulee samalla todistetuksi, että epäily on ihmisen luonnollinen olomuoto ja veri, joka sen suojissa liikkuu "runoniekkojen ikiaikaisena sanansäiläskeptisisminä" Anton Rimbaudin sanoin:
"Eräs Prinssi oli harmissaan siitä, ettei hän ollut koskaan harrastanut muuta kuin rahvaanomaisten hyvien töiden tekemistä täydellisiksi. Hän aavisti rakkauden hämmästyttävät mullistukset ja epäili, että hänen naisensa pystyisivät parempaakin kuin tähän taivaan ja ylellisyyden sulostuttamaan tavanomaiseen myöntyvyyteen. Hän tahtoi nähdä totuuden, himon ja tyydytyksen perushetket. Olipa se sitten harhautunutta hurskautta tai ei, hän tahtoi. Hänellä oli sentään melkoisesti inhimillistä valtaa. Kaikki ne naiset, jotka olivat tunteneet hänet, murhattiin. Mikä tuho kauneuden puutarhassa! Sapelin alla he siunasivat häntä. Hän ei suinkaan tilannut uusia. - Naiset ilmaantuivat uudelleen näkyviin. Hän tappoi kaikki ne, jotka seurasivat häntä, metsästysretken tai juominkien jälkeen. - kaikki seurasivat häntä. Hän huvitteli silpomalla kalliita eläimiä. Hän pani palatsit roihuamaan. Hän ryntäsi ihmisten kimppuun ja hakkasi heidät palasiksi. Väkijoukko, kultaiset katot, kauniit eläimet olivat edelleen olemassa. Voiko hurmaantua tuhoamisesta, nuortua julmuudesta! Kansa ei nurissut. Kukaan ei tarjoutunut avustamaan mielipiteillään. Eräänä iltana hän ratsasti ylpeästi laukkaa. Hänelle ilmestyi sanomattoman, jopa anteeksiantamattoman kaunis Haltija. Sen ulkomuoto ja käytös näyttivät lupaavan moninaista ja monitahoista rakkautta, sanomatonta, jopa sietämätöntä onnea! Prinssi ja Haltija tuhoutuivat todennäköisesti olennaiseen terveyteen. Kuinka he olisivat voineet olla kuolematta siihen? Yhdessä he siis kuolivat. Mutta Prinssi menehtyi palatsissaan tavallisen ikäisenä. Prinssi oli Haltija. Haltija oli Prinssi. Meidän himoltamme puuttuu syvä musiikki."
Ei taiteen ja filosofian yhteinen tehtävä ole tätä taustaa vasten kadonnut mihinkään. Se on ikuinen ja aina olemassa mutta vain muuttanut muotoaan ajan hengessä yhtä ovelaksi, kuin mitä modernin tappava ympäristökin sen ympärillä naamioituessaan vaarattomaksi kärpäspaperiksi. Kiitetään tästä yhdessä Pyrrhonia, joka oli päässyt nuorena tutustumaan Anarksarkhoksen oppilaana tätä kaikkialle seuranneena mm. Intian alastomiin viisaisiin ja maageihin (12). Niitä katsellessaan Pyrrhonilla oli alkanut elää mielissä epäily. Häneen oli iskostunut syvään oppi asioiden tavoittamattomuudesta ja kannanotoista pidättäytyminen. Niin hän alkoi ajatella, ettei ole olemassa mitään kaunista tai rumaa, eikä mitään oikeudenmukaista tai epäoikeudenmukaista. Ylipäänsä mitään ei todellisuudessa ollut hänen mielestään olemassa. Ihmiset tekivät kaiken vain tavan ja tottumuksen vuoksi, sillä mikään ei ollut sen enempää tätä tai tuotakaan. Samalla hän tuli todistaneeksi, että skeptikoita, näitä jankkaavia kyseenalaistajia ja kyselijöitä, tarvitaan niin taiteessa kuin filosofiassa silloin, kuten edelleenkin. Voi siis hyvin sanoa, ettei taiteen ja filosofian yhteinen tehtävä ärsyttää ole mihinkään kadonnut. Se löytyy edelleenkin sekä hyvästä taiteesta että hyvästä filosofiasta. Skeptisyys on avainsana. Minä aloittaisin skeptikon opinnot Malin Grahn-Wilderin toimittamasta "Skeptisismi - epäilyn ja etsimisen filosofia" -kirjasta:
"Skeptinen filosofia on kyky, joka asettaa vastakkain ilmenevän ja ajateltavan millä tavalla tahansa ja jonka avulla, vastakkain asetettujen asioiden ja käsitysten tasaväkisyyden vuoksi, päädymme aluksi kannanotosta pidättäytymiseen ja sen jälkeen häiriöttömään tilaan. Emme kutsu sitä "kyvyksi" missään erityismerkityksessä vaan yksinkertaisesti siinä mielessä, että se kykenee. "Ilmenevällä" tarkoitamme tässä aistihavainnon kohteita, minkä vuoksi asetamme sen vastakkain ajateltavan kanssa. Ilmaus "millä tavalla tahansa" voidaan liittää joko "kykyyn", niin että ymmärrämme sanan "kyky" yksinkertaisesti (kuten edellä on sanottu), tai ilmaukseen "joka asettaa vastakkain ilmenevän ja ajateltavan", koska asetamme ne vastakkain useilla tavoilla -joko ilmenevän ilmenevän kanssa tai ajateltavan ajateltavan kanssa tai ristikkäin - sanomme "millä tavalla tahansa", jotta kaikki vastakkainasettelut sisältyisivät joukkoon (13)."
Lähteet:
(2) Willy Durant
"Kreikan kulttuuri" (WSOY 1951) sivu 655.
(3) Diogenes Lartios "Mekittävien filosofien elämänkertoja" Summa 2002) sivu 352.
(4) Alain Badiou Apostoli
Paavali: Universalismin perustaja (Gaudeamus 1997).
(5) Plutarkhos
"Kuuluisien miesten elämänkertoja" (WSOY 1955).
(6) Michel de Montaigne "Esseitä I -" (WSOY 2003).
(7) Bertrand Russell "Länsimaisen filosofian historia" (WSOY 1997) 1-osa sivu 274.
(8) Stephen Toulmin "Kosmopolis" (Otava 1998).
(9) Holger Thessleff "Platonin arvoitus" (Gaudeamus 2011) sivut 11-38.
(10) Holger Thessleff "Platonin arvoitus" (Gaudeamus 2011) sivu 261.
(11) Egon Friedell "Uuden ajan kulttuurihistoria I-osa" (WSOY 1950) sivu 23.
(12) Diogenes Lartios "Mekittävien filosofien elämänkertoja" Summa 2002) sivu 351.
(13) Grahn-Wilder "Skeptisismi - epäilyn ja etsimisen filosofia" (Gaudeamus 2016) sivu 29.