Viipurin menetys kesällä 1944 oli Suomen oma Vietnam

Teksti Harald Olausen
Vaikka tässä jutussa puhutaan Viipurin menetyksestä 20.6.1944 on hyvä aluksi muistaa Veikko Huovisen mainiota Joe-setä (WSOY, 1988)-kirjaa kuin vitsinä, mikä ei ole kirjailijan mukaan Hitleristä kertovan Veitikka-kirjan toinen osa, vaikka siihen liittyy hauska tarina. Bolshevikkien ensimmäinen puoluekonferenssi pidettiin 1905 Tampereen työväentalossa. Lenin ja Stalin tapasivat siellä toisensa ensimmäisen kerran. Konferenssissa valmisteltiin Venäjän vallankumousta. Toinen konferenssi pidettiin 1906 samassa paikassa. Lenin lupasi johtamiensa bolshevikkien kannattavan suomalaisten taistelua itsemääräämisoikeutensa puolesta tsaarinvaltaa vastaan. Yhteinen vihollinen yhdisti vielä silloin suomalaisia ja venäläisiä vallankumouksellisia.
Huovisen tarinassa Suomi saa kiittää itsenäisyyttään tamperelaisherkusta, mustamakkarasta, jota molemmat mutustelivat Tammelan torilla suu mutrusta ihastuneena niin, että kansainvälisten asioiden tuleva komissaari Stalin innostui julistamaan, että kansa, jolla on tällainen makkara, on lunastanut paikkansa maailman kansakuntien joukossa. Mutta sitten Lenin kuoli ja Stalin unohti nopeasti mustanmakkaran aiemman maistamansa hyvän maun. Sen sijaan Suomesta tuli hänelle makoinen suupala, jonka hän halusi hotkaista muiden pienten kansojen sekaan isoon mahaansa. Venäläiset pitivät Viipuria venäläisenä kaupunkina.
Suomella ja Viipurilla oli tärkeä merkitys Leninille ja Venäjän vallankumouksellisille maantieteellisen sijaintinsa vuoksi pääkaupungin, Pietarin välittömässä naapurissa. Vuoden 1917 keväällä Lenin korosti pitämässään puheessa kansallisuuskysymyksestä, että venäläinen sosialisti, joka kielsi Suomelta vapauden, oli shovinisti. Tammikuun 7.-10. 1918 Lenin oli vaivihkaa Suomessa, Halilan parantolassa miettimässä Venäjän vallankumouksen tulevaisuutta. Leniniä askarruttivat myös Suomeen ja maiden välisiin suhteisiin liittyvät kysymykset; miten käy maiden vallankumouksissa. Lenin totesi myöhemmin, että jos haluamme sosialismia parlamentaarista tietä, siihen menee 500 vuotta, kun vallankumouksella sen voi saada hetkessä.
Samaan aikaan kun Lenin palasi Suomesta, tammikuun 10. päivän vastaisena yönä 1918, alkoi Suomessa luokkasota. Lenin totesi siitä: "Vuosina 1905-1917 tuohon maahan, joka eroaa muista korkean kulttuurinsa, taloudellisen rakenteensa ja menneisyytensä puolesta, sinkosi kipinöitä siitä palosta, jota bolshevikkien on väitetty keinotekoisesti lietsoneen, ja me näemme, että siellä alkaa sosialistinen vallankumous." Pravdassa julkaistiin 30.1.1918 Suomen punaisen vallankumoushallituksen tervehdys Venäjän tasavallan kansankomissaarien neuvostolle. Lenin totesi, että siinä näkyi horjumaton päättäväisyys kulkea bolshevikkien kanssa yhdessä Internationaalin tietä. Suomen odotettiin liittyvän uuteen työväen kansainväliseen liittoon siitä huolimatta, että kesällä 1915 kirjoittamassaan artikkelissa Rauhan kysymys Lenin piti selvänä että jokaisella kansalla oli oikeus määrät itse asioistaan.
Suomen asema kuitenkin muuttui oleellisesti bolsevikkien päästyä valtaan sisällissodassa. Suomessa valkoiset olivat voitolla saksalaisten johdolla ja punaisia alkoi paeta joukoittain Viipurin kautta Venäjälle. Suomi oli vaihtumassa lännen etupiiriin kuuluvaksi vihollismaaksi. Puna-armeija oli koko ajan valmiustilassa asian suhteen. Lenin lähetti huhtikuun 1918 alussa sähkösanoman Pietarin työkommuunin puheenjohtajalle: "Puhelimitse esittämänne lausunnon mukaisesti odotamme, että viipymättä ja virallisesti kutsutaan pois puna-armeijalaisten osastot, joita on vaikkakin pieni määrä mutta silti tunkeutunut Suomeen neuvostoviranomaisten tahdon vastaisesti. Vaadimme tekemään siitä Pietarin kommuunin virallisen päätöksen."
"Suomi menetti Viipurin kaupungin toisen maailmansodan aikana kahteen kertaan. Ensin Moskovan rauhassa maaliskuussa 1940. Vaikka puna-armeija ei vallannutkaan Karjalan pääkaupunkia sotatoimin, se otti kaupungin vahvemman oikeudella rauhanneuvotteluissa". Näin kirjoittaa otsikolla Viipuri – seitsemän vuosisadan kaupunki Silvo Hietanen kirjassa Viipuri 1944 – miksi Viipuri menetettiin (WSOY, 2007). Tämä on hyvä muistaa Viipurista puhuttaessa. Viipurista oli kehittynyt ensin Ruotsin, ja sitten Suomen alla alueen keskus. Viime sotiin liittyy sekä kunniakkaita että vähemmän kunniakkaita kertomattomia tarinoita.
Mutta päinvastaisista väitteistä huolimatta vähemmän kuin on luultu. Vaiettuja ikävämpiä tarinoita on jopa enemmän kuin meidän on annettu ymmärtää säilyttääksemme itsekunnioituksemme. Yksi tällainen on Viipurin menetys ja paljastukset siitä, ettei Viipuria aiottu pitää. Kaupunkia puolustaneelle 20. Prikaatille ei annettu riittäviä resursseja, ja siksi myös se saatiin näyttämään syyllisiltä. Mutta miksi kaupunkia puolusti vain yksi divisioona? Talvisodan aikana oli puolitoista divisioonaa - miksi ei ollut kunnollista ilmatorjuntaa? Eero Elfengrenin ja Eeva Tammin toimittama Viipuri 1944 – miksi Viipuri menetettiin-kirja vastaa tähän, ja on juuri niin uskomaton ja perusteellinen sekä yllätyksiä tarjoava, kuin historiankirjan tuleekin olla muutamin varauksin.
Viipurin menettämisestä on kirjoitettu paljon kirjoja, huonoakin, mutta tätä kirjaa voi pitää eräänlaisena alansa alma materina samalla tavalla, kuin ajan henkistä ilmapiiriä kartuttanutta Juha Siltalan mainiota artikkelia Sodan psykohistoriaa Kinnusen Tiinan ja Kivimäki Villen toimittamassa kirjassa Ihminen sodassa – suomalaisten kokemuksia talvi- ja jatkosodassa (Minerva, 2006). Se mikä kirjasta puuttuu yllättäen kokonaan, on sen tunnustaminen, että Viipurin menetys oli suomalaisille samanlainen järkyttävä shokki ja pitkäaikainen piina, joka heijastuu maan ajattelussa yhä, kuin aikoinaan Vietnamin häpeällinen sota amerikkalaisille.
Mannerheimille, jonka kunniaa ei vähentäisi se, että asioista puhuttaisiin suoraan ja avoimesti, kaupungin varustaminen ja puolustaminen oli arvovaltasyistä tärkeää. Syykin on selvä: suomalaisten sotakäsityksiä on aina leimannut isänmaalliskristillinen sankarimyyttien tehtailu. Tavallisen sotilaan näkökulmasta sotia ei ole haluttu nähdä. Siksi myös sotien nurjat puolet on haluttu unohtaa, kuten rintamakarkuruus. Harvoin asiasta edes mainitaan muuten kuin muutamalla lauseella, että olihan sitä "jossain".
Tässä kirjassa puhutaan siitä, ja miten lopulta, kun taistelu oli jo hävitty, kaikki sotilaat eivät edes saaneet vetäytymiskäskyä. "Osa lähti, koska toisetkin lähtivät, mutta Viipurista kyllä ihan kunnollakin karkuun. Varovaisimmat miehet lähtivät jo hyvissä ajoin ennen taistelujen alkua. Muutama karkuri kertoi eronneensa porukasta heti kuljetusjunan saavuttua Viipuriin." Näitä erilaisia tarinoita olisi hyvä tuoda enemmänkin todistamaan, ettei sota ole koskaan sankarillista. Ehkä meillä on siksi kansallisena sovintoromaanina Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan (WSOY, 1954) taistelu auktoriteetteja vastaan, missä on hieman "luvallisesti" samaa kapinallista energiaa, kuin Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen periferisessä ja naturalistisessa anarkismissa.
Yksilöiden kokemaa voidaan kirjan mukaan tarkastella myös käänteisesti eli tarkastellen sitä, mitä he eivät kertoneet. Tällainen tapaus on juuri esimerkiksi pahimmassa paikassa hermojen pettäminen ja päätyminen karkuriksi. On selvää, että karkurisotilaan perheessä sota on sittemmin ollut ymmärrettävistä syistä vaiettu asia, sillä karkureita odotti kova kohtalo omien joukossa, usein tavattaessa pikateloitus. Mutta vangiksi jääminen oli yhtä karua. Huonokuntoiset ammuttiin. Myös päällystö oli koetuksella. Viipurin menetys oli kuin langennut kirous. Ainoastaan yksi viidestä 20. Prikaatin komentajista eli yli 1940-luvun.
Viipurin asema maan toiseksi suurena keskuksena ja lukkona itään, oli koko ajan sen perustamisesta, vuodesta 1403, lähtien ollut geopoliittinen kiistakapula idän ja lännen välillä ja kenelle kaupunki ja sen historia kuuluivat. Ruotsalaiset perustivat kaupungin suomalaisten maille mutta venäläiset valtasivat jo vuonna 1710 ensimmäisen kerran kaupungin. Suomalaisille kaupunki edusti vapautta vanhasta vainoojasta, Venäjästä, ja uuden kansankunnan syntyä ja kehittymistä staattisesta maaseutukulttuurista kohti dynaamista nykyaikaista kaupunkikulttuuria. Viipuri oli idän sykkivä sydän uudelle kansakunnalle.
Viipurin valtauksella oli sotilaallisen merkityksen lisäksi aikoinaan Pietarille ja venäläisille vahva symbolinen merkitys. Se merkitsi slaavilaisuuden voittoa Ruotsista. Tämä kamppailu näkyi Suomen ja Neuvostoliiton välillä selvästi Stalinin politiikassa vuosina 1939-1944, ja sille löytyi hyvä vertauskohde kirjoittajan mukaan myös Neuvostoliiton ja Saksan suhteista viime sotien aikaan. Tämän myös paljon symbolisia arvoja sisältäneen hegemoniataistelun juuret olivat 1400-luvulla puolalais-liettualaisten joukkojen voitosta saksalaisesta ritarikunnasta Grunwaldin taistelussa 1410. Suomen kohtalona on itäinen naapurimme Venäjä.
Historia toistaa itseään Venäjä vastaan muut Itämeren valtiot, Suomi ja Ruotsi etunenässä. Maaliskuussa 1710 Venäjän armeija marssi Suomenlahden jään yli piirittämään Viipuria, joka heikkojen joukkojen puolustamana antautui kesäkuussa. Viipuri oli jo Pietari Suuren perinnöstä lähtien tärkeä voitetun sodan symboli. Venäläisestä Viipurista tuli sotilaiden hallitsema kaupunki, jota linnoitettiin. Ruotsi linnoitti lännessä Lappeenrannasta Helsinkiin. Hattujen sodan ja pikkuvihan päätyttyä Turun rauhaan 1743, venäläiset saivat Kaakkois-Suomen itselleen, ja Suomen sodan jälkeen Haminan rauhassa vuonna 1809 koko Suomen.
Anssi
Vuorenmaa kirjoittaa Viipuri 1944-kirjassa otsikolla Ylemmän johdon toimet
Kannaksella, että on mahdollista ylempien johtoportaiden kyenneen näkemään
ennalta lopputuloksen ja säästivät reservejä, kalustoa ja materiaalia sekä
Viipurinlahden länsirannan että Viipurin ja Kuparsaaren välisten järvikannasten
puolustuksen. Joka tapauksessa vaikuttaa Vuorenmaasta siltä, että ylemmät
jäivät passiivisina seuraamaan 20. Prikaatin puolustustaistelua ja puolustajat
jätettiin selviytymään omin voimin parhaan kykynsä mukaan. "Älkää katsoko
palasia, katsokaa kokonaisuutta! Itsenäisyys säilyi, kaikki muu on
merkityksetöntä", tapasi kenraali ja päämajoitusmestari A.F. Airo, "vaikeneva kenraali", sanoa kun asiaa häneltä aina silloin tällöin kyseltiin
Odotukset Viipurin sitkeälle ja tärkeälle puolustukselle olivat olleet sekä kansan että sotilaiden, ja erityisesti sotilasjohdon ja Ylipäällikön keskuudessa enemmän kuin kovat. Suomen sota 1941-1945 seitsemännen osan (1957) taistelukuvaukset perustuvat kirjan toimittajien mukaan virallisten asiakirjojen tietoihin, joista ne teoksen luonteen mukaisesti ovat pääpiirteinen yhteenveto. "Viipurin menestystä koskevissa artikkeleissa ei oteta sen yksityiskohtaisemmin kantaa Viipurin puolustuksen edellytyksiin ja sen nopeaan luhistumiseen." Juuri siksi kirja 20. Prikaatista piti kirjoittaa ja tutkia vaiettua tabua pintaa syvemmältä.
Ja juuri siksi kirjoittajien mukaan uudelleenarviointiin oli kovinkin ilmennyt uudenlaista tarvetta. Siihen ryhtyi itsekin 20. Prikaatissa taistellut Uuno Tarkki, joka kirjassaan Miksi menetimme Viipurin? (1990) aloitti asiaa perusteellisesti selvittäneen trilogiansa. Kirjat ovat syntyneet tunnollisen arkisto- ja haastattelututkimuksen tuloksina, mutta niiden eräänlainen uskottavuusongelma on se, ettei niissä ole lähdeviitteitä. Viipurin puolustajat saavat ymmärrystä kirjoissa. Viipurin tapahtumat alkoivat sittemmin kiinnostaa myös poikkitieteellisesti; sotilassosiologit ovat ottaneet Viipurin tapahtumat tutkimuskohteekseen.
Kirjassa on pyritty ilmestysajan aikana uusimpaan tietoon pohjautuvaan ja tieteelliset kriteerit täyttävään kokonaisesitykseen Viipurin puolustamisesta ja siinä onnistuttu erinomaisesti. Asiaan on paneuduttu. Kirjan artikkelit on laadittu maan parhaiden asiantuntijoiden toimesta ja sisältävät laajan lähdeluettelon. Lähtökohtana on tarkastella kaikkia taistelun onnistumisen edellytyksiä alueen merkityksen, kokonaistilanteen, maaston, linnoituslaitteiden, puolustushaarojen ja eri aselajien osalta sekä niiden merkitystä taistelulle 20.6.1944. Kriittinen terä on suunnattu sodanjohdolle, joka ei tehnyt riittävästi puolustuksen eteen.
Julkisuudessa on kirjan mukaan esitetty sitkeästi väite siitä, että Lappeenrannan Huhtiniemessä olisi kesällä 1944 salaa teloitettu jopa 500 suomalaista sotilasta, mikä on vain sivutarina, vaikka jutussa on muuhunkin. Määrä vastaa 20. Prikaatin kesäkuun 1944 yhden ajankohdan kadonneiden määrää. Tässä teoksessa selvitetään kadonneiden todellinen määrä ja kohtalo. Työ on salapoliisimaisen tarkkaa mutta turhaa, sillä aineistoa on "hävinnyt" ja virallinen Suomi ei olisi silloin - eikä nyt kestänyt ajatusta, että Viipurin puolustajat olivat rintamakarkureita, jotka piti moraalisen ryhdin säilymisen takia teloittaa kuopan reunalle.
Tässä onkin kirjan ainoa heikkous sen hyvistä tieteellisistä tavoitteista ja tutkivasta otteestaan huolimatta. Olisi kannattanut tehdä kirjasta eräänlainen unohdettujen sotilaskohtaloiden ja rintamakarkuruudesta teloitettujen Tuntematon sotilastietokirja. Kaikki ainekset olisi ollut kassassa mutta ei ilmeisesti haluja ja kykyä. Se olisi vaatinut leveämpiä hartioita ja jotain poikkiteloin vallitsevien käsitysten kanssa olevaa nerokasta kirjoittajaa, jolla olisi ollut pokkaa härnätä isänmaalliskristillisten koppalakkipiirien pyhiä tabuja, ja haastaa avoimesti Suomen sotien aikaisen propagandan sekä sitä levittäneet mustat sotilaspapit ja IKL:n.
Tänään tutkimuksia löytyy jo hieman enemmän mutta ei vielä riittävästi. tarvitaan lisää ja etenkin tiukan kriittisisä moraaliesseitä. Kirjassa on paljon lähteinä uusia puolueettomia ja tieteellisiä tutkimuksia. Tämä on hyvä ja tärkeä asia, sillä vapautuminen sotapropagandan tiellä kohti totuutta, on ymmärrettävistä syistä pienelle Suomelle tärkeä ison Venäjän puristuksissa ja ahdistamana. Mutta se ei saa olla tekosyy valheelle ja väärille johtopäätöksille. Yksi tällainen uudenlainen lähdekirja voisi olla hyvinkin vaikka Ylönen-Peltonen, Raija: Vain sodassa kuollut mies- kadonnut, kaatunut, teloitettu? (SKS- Kirjokansi, 2020).
"Talvisodan aikana lähes tuhat suomalaista jäi sotavangiksi. Vain sodassa kuollut mies kertoo yhden tarinan. Reinon sota ei mennyt kuten sankaritarinoissa. Oli käsky lähteä, oli mielikuvia paremmasta. Oli vihollisen vankileiri - ja mahdollisuus selvitä. Mitä hänelle tapahtui? Hän jäi sotavangiksi. Reino lähetettiin vakoojana Suomeen. Suomessa Reino vangittiin uudestaan, ja virallisen version mukaan hän kuoli Mikkelin pommituksessa tammikuussa 1940. Huhujen mukaan Reino teloitettiin. Hänen kuolemallaan ei ole päivämäärää eikä kuolintodistuksessa allekirjoitusta. Reino ei ole sankarivainaja eikä virallisesti sotavankikaan."
Juuri tämä aspekti ihmetyttää aina historiankirjoittajissa ja tieteellisten lähteiden käyttäjissä. Miksi heiltä aina unohtuu se kaikkien tietämä tarkoituksellisuus sotatarinoissa kertoa, sitä mikä on itselleen edullisinta, ja mitä ihmisten odotetaan kuulevan, ja mikä voi olla "pakon sanelemana", huolimatta valheellisuudestaan osa pienen maan selviytymisstrategiaa, kuten Suomessa on asia ollut aina? Räikeä äärioikeistolainen sotapropaganda on ohjannut mieliämme jo yli kahdeksankymmentä vuotta. Eikö olisi jo aika murtaa sen väärä taika? Mielipiteitä ja vielä tutkimattomia kohtiakin sotahistoriassa olisi yhtä paljon kuin työsarkaakin.
Kiinnostavia lähteitä on paljon mm; Evl Teppo Sorrin haastattelu YLE TV 1:n arkisto, Kun Viipuri luhistui, Björn Immonen ym, Tammidivisioona. Kertomus jalkaväen ja tykistön yhteistyöstä jatkosodassa (WSOY, 1999), Ilma-armeijan tilanneilmoitukset, kesä- ja heinäkuu 1944. Venäjän puolustusministeriön keskusarkisto (TsAMO). Heikki Kauranne – Jukka Vesen, Simolan pommitukset 19-20.6.1944 (Apali, 2006), Ahti lappi, Kenttäarmeijan ilmatorjunta ratkaisutaisteluissa 1944. Sotahistoriallinen aikakauskirja 24, 2005, Panssariprikaatin Erillisen Panssarikomppanian taistelukertomus Viipurin taistelusta, 20.6.1944. SArk.
Suomessa on laaja harrastuneisuus viime sotien tapahtumiin, kiitos talvisotamyytin sekä maan kuin ihmeen voimalla pelastuminen itsenäisenä kansakuntana Viipurin suurhyökkäyksen jälkeen kesällä 1944. Näin meille on kerrottu mutta unohdettu fasistisen menneisyytemme ihailu. Sotakirjoja myydään edelleenkin paljon. Mutta linja on onneksi hieman muuttunut. Muistelmien sekä sotahistoriallisten kirjojen rinnalle on tullut kiihkottomia ja puolueettomia sekä tieteellisesti tiukkoja tutkijoiden kirjoja, joissa käsitellään kipeitäkin asioita, kuten Erkki Mielosen kirjassa Pelko ja pakokauhu (Kauppiaitten kustannus, 1968).
Tähän linjaan istuu hyvin myös Viipuri 1944-miksi Viipuri menetettiin-kirja keskittyen päivään 20.6.1944, kun Viipuri yllättäen menetettiin vain viiden tunnin taistelujen jälkeen. Se oli maailmallekin shokki. Suomi nuolee vieläkin haavojaan noista ajoista. Näihin tapahtumiin liittyy paljon avoimia kysymysmerkkejä, suoranaisia valheita, tahallisia väärinymmärryksiä sekä epäilyjä, ettei Viipuria aiottu edes pitää, tai että johdossa asiasta oltiin asioista eri mieltä. Aihe oli niin arka, ettei siitä juuri haluttu puhua sotien jälkeen maan kärsiessä sodan sosiaalisista, poliittisista ja henkisistä kivuista pitkälle vielä 1900-luvun loppuun asti.
"Jatkosodassa Viipurin menetys lähes taisteluitta oli Mannerheimin mielestä sotahistoriallinen skandaali. Hän oli niin järkyttynyt tapauksesta, että määräsi Päämajasta kenraalimajuri Väinö Palojärven tutkimaan asiaa. 20. Prikaatin komentajaa, eversti Armas Kemppiä kuulusteltiin 27.6.1944 "Viipurin tapahtumista". Tämän jälkeen asiakirjat ylipäällikön päätöksen mukaan oli lähetettävä Sotaylioikeuden sotaviskaalille syytteen nostamista varten eversti Kemppiä ja majuri Bäckmania vastaan." Mannerheim ei kirjoittajien mukaan selvästikään tiennyt yllättäen ehkä salaisesta ratkaisusta olla puolustamatta Viipuria tosissaan.
Päämajan komentoesikunnan päällikkö, kenraaliluutnantti W.E. Tuompo kirjoitti päiväkirjaansa: "Raskas ilta. Viipuri on menetetty. Käsittämätöntä! Siellä oli Kempin tuore prikaati. Miten se on voinut päästää asiat menemään näin?" Salaisen päätöksen taustalla oli korkeiden upseerien tärkein tehtävä turvata Suomen itsenäisyys tilanteessa, missä vaihtoehdot olivat joko huonoja tai erittäin huonoja. Viipurin puolustamista pidettiin turhana voimavarojen tuhlauksena, koska tehtävä oli mahdoton. Vihollisen tiedettiin olevan moninkertaisesti ylivoimainen. Mannerheimilla ei ollut esikuntaupseerin koulutusta ja hän oli saanut 1800-luvulla vain ratsuväen koulutuksen. 1900-luvulla tuli hallita tykistöt ja panssarit. Lisäksi suurhyökkäyksen alettua hän oli 77-vuotias vanhus.
Viipurin menettäminen oli niin suuri kansallinen katastrofi, että siihen piti löytää syylliset, ja ne löytyivät puolustuksesta vastanneen 20. Prikaatin komentaja, eversti Armas Kemppi, sekä Taipaleen sankari ja prikaatin II Pataljoonan komentaja majuri Kurt Bäckman, joka vältti itsemurhan tehtyään yhden vuoden kuristushuonerangaistuksen. Tilanne oli kuitenkin sekava. Airo sanoi myöhemmin joutuneensa tarkoin harkitsemaan mitä sanoi Mannerheimille. Mannerheim oli vaatinut illalla 20.6 kiihtyneenä Kemppiä ammuttavaksi. Hän kirjoitti muistelmissaan Vipurin menestyksen olleen joukkojen taisteluhengelle ankara isku.
Viipurilla ei ollut todellisuudessa juurikaan mahdollisuuksia säilyä Suomella, varsinkin kun ei ollut tahtoa. Venäläiset olivat täysin ylivoimaisia ja hyökkäys niin massiivinen, ettei sen alta selvinnyt pakoon pötkinyt kukaan elävänä. Viipurin menetykseen vaikuttivat monet tekijät, mutta kirjan mukaan keskeinen niistä oli sittenkin tykistön ja kranaatinheittimien ampumatarvikepula. Vielä siinä vaiheessa, kun vihollinen ryhmitti joukkojaan hyökkäykseen, sitä kyettiin häiritsemään tykistöllä ja kranaateilla. Mutta kun vihollinen oli jo edennyt tykistön ja kranaatinheittimien sulkumaalien ulottuville, ampumatarvikkeet olivat lähes loppu.
Kirja käsittelee seikkaperäisesti ja ansiokkaasti ja yhtä selvästi, kuin sarjakuva – tekstit näet piirtyvät mieleen tilannekarttoina ja pitävät yllä uhkaavaa ja jännittävää tunnelmaa kirjan edetessä loppua kohden - eri aselajien osuutta Viipurin menestykseen, Jyrki Paulaharju kirjoittaa kirjassa otsikolla Kenttätykistö ja kranaatinheittimistö, että etulinjan joukkojen taistelutahdon kannalta on keskeisen tärkeää, että oma tykistö ja kranaatinheittimistö ampuvat kiivasta torjuntatulta vihollisen lähestyessä käsiaseiden ampumaetäisyydelle. "Nyt tämä tärkeä elementti puuttui. Prikaatin tappiot osoittavat koskettavuudestaan huolimatta, että prikaati ei taistellut. Viipurin puolustaminen oli kunniatehtävä mutta prikaati antoi jo hei alussa periksi viholliselle."
Everstiluutnantti Martti Terä puhui vuonna 1967 haastattelussa suunsa suunsa puhtaaksi vaietusta tapahtumasta: "…Kannaksen lukko, Viipuri, menetettiin tyrmistyttävän nopeasti. Puolustus kokonaisuudessaankin vaikutti ajoittain uhkaavasti menetetyltä. Viipurin puolustuksen romahduksen syntipukkeina ristiinnaulittiin paikallisen pataljoonan ja prikaatin komentajat, jotka joukkoineen juuri olivat saapuneet sodan polttopisteeseen. Menetyksen todellinen syy oli kuitenkin kokonaan toinen. Kaupungin puolustamiseen ei käytetty niitä voimia, jotka olisivat siihen soveltuneet ja pystyneet. Tällainen perusvoima – keskitetty tykistön tuli – puuttui puolustukselta täydellisesti. Sen järjestäminen ei ollut 20. Pr:n käsissä olevin keinoin mahdollista. Sen puuttumisesta ja samalla Viipurin menettämisestä oli jokin 20. Pr:ia korkeampi johtoporras täysin ja yksinomaisesti vastuullinen…"
Kirjan viimeisessä luvussa kirjan toimittaneet Eero Elfvengren ja Eeva Tammi muistuttavat vielä, että Viipuri oli Suomen toiseksi tärkein kaupunki ja huomattava maantie- että rautatieliikenteen solmukohta sekä kaupan keskus. Kaupunki kuitenkin vaurioitui pahasti talvisodassa ja jatkosodan hyökkäysvaiheessa, eikä kaupungin merkitys ollut enää sama kesällä 1944. "Paljon on myös pohdittu, miksi juuri eversti Armas Kempin komentama 20. Prikaati sai tehtäväkseen Viipurin kaupungin puolustamisen. Se oli ollut levossa ja oli ainoa sillä hetkellä taisteluista irti ollut yhtymä. Tiedossa oli, että vuoden 1944 alussa perustettu 20. Prikaati oli epäyhtenäinen joukko, eikä sillä ollut taistelukokemusta yhtymänä. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan juuri ollut." Juuri niin.
Olisiko aika lukea sotahistoriaa tänään uudella tavalla ja kannustaa myös muitakin kuin vain historiantutkijoita asian kimppuun? Näin on toki tehtykin ja viime sodista on kirjoitettu monta hyllykilometriä moneen eri tarkoitukseen. Mutta silti jotain tuntuu vielä puuttuvan. Olosuhteet olivat karut, tehtävä toivoton, sotakalusto vähäinen viholliseen verrattuna samoin kuin miesvahvuus ja taisteluhenki olematon. Lisäksi kirjan luettuaan vaikuttaa siltä, että 20. Prikaati uhrattiin – toki kunniallisesti itsenäisyys mielessä – muun Suomen puolesta. Viipurin menetys oli Suomen oma Vietnam aikoinaan. Siitä ei vain puhuta mutta se on edelleenkin kipeä ja häpeällinen asia, josta suomalaiset omaan tapaansa mieluummin hiljenevät kuin hälisevät julkisesti turuilla ja toreilla.