Vituttaa – ei siinä sen kummempaa kertoo Hannu Karpo

Teksti:

Harald Olausen

Ylen Areenalta tulee Ari Matikaisen käsikirjoittama ja ohjaama televisiodokumentti legendaarisesta televisiotoimittaja Hannu Karposta - vielä olisi asiaa. Televisiodokumentin tyyli on kuin road-moviesta ja sopii journalistisen levottomasti eläneen yksinäisen cowboyn poukkoilevan elämäntyön kuvaamiseen passelisti. Karpo istuu autossaan ajelemassa jossain päin maalais-Suomea ja muistelee asioita omaan suoraan tyyliinsä autonratissa maisemien ja tarinan vaihdellessa. Televisiodokumentti on tehty Karpon ohjelmien hengessä tasapuolisesti sekä päähenkilöä että Karpon aikoinaan kuvaamia onnettomia uhreja kunnioittaen. Siinä onkin samalla ohjelman sekä hyvä puoli että myös sen valitettava sudenkuoppa, sillä se ei ole siksi mitään uutta itse kohteestaan kertovaa, saati sitten uskottava.

Ohjelmaa katsoessa tuntui siltä, kuin Karpo olisi itse käsikirjoittanut, leikannut, lavastanut ja juontanut ohjelman. Parasta televisiodokumentissa on se, että se näyttää miksi aikoinaan Karpoa tarvittiin ja tarvittaisiin ehkä vieläkin. Huijaaminen, ihmisten kiusaaminen ja paskanpuhumisella omien virheiden peittäminen, ei ole hävinnyt julkisuudesta mihinkään. Ohjelman lopussa Karpo antaa palaa täysillä. Häntä vituttaa ja on syytäkin. Entinen toiminnan ja julkisuuden valokeilassa paistatteleva mies on nykyisin täysin toimeton ja unohdettu. Minäkin hämmennyin nähdessäni hänet elossa. Luulin Karpon kuukahtaneen vanhuuteen jossain piilopirtissä maaseudun rauhassa jo aikoja sitten. Karpon omin sanoin, on kamalaa, miten enne niin toimelias mies ei ole enää mitään.

Televisiodokumentti Karposta vaikuttaa liian kililtä ja myötäelävältä ollakseen mielenkiintoinen ja totta, vaikka lopussa Karpon oma poika paljastaa isänsä kusipäisyyden ja eskapismin työnarkomaniaan muistuttaneen ihmisestä, joka on samalla sekä läsnä että ei ole. En ole koskaan pitänyt Hannu Karposta enkä hänen ohjelmistaan. Niissä oli jotain sellaista, joka ei minua viehättänyt: lässytystä, selittelyä, alleviivaamista ja toisten surulla ja surkeudella päivittelyä. Tunnustan olleeni nuorena vieläkin vittumaisempi nipottaja kuin nykyisin, sillä en voinut koskea koskaan edes Seuraan tai Apuun, sillä pidin niitä vielä typerimpinä ja jonninjoutavampina ja kaikkea muuta, kuin journalistisina tekeleitä, mitä ne minusta eivät olleet, eivätkä vieläkään ole. Karpo edusti minulle tätä samaa arjen lian pengomista. Juuri sellaista, jota en halunnut seurata.

Yritin katsoa Karposta kertovaa televisiodokumenttia sillä silmällä, että olisin löytänyt kuuluisan karvareuhkan alta muutakin kuin julkisuushakuista sosiaalipornoa. En löytänyt. Henkilö Karposta en saanut sen enempää selville kuin, mitä hän itse omaa julkisuuskuvaansa säädellessä on antanut meidän ymmärtää olevansa. Jotain jäi silti haaviinkin. Karpolla oli asiaa ihmisille ihmisten puolesta, mikä on aina karvareuhkan nostamisen paikka itse kullekin säädylle. Kovin pinnallisesti televisiodokumentti silti käsitteli aihettaan Karpoa, jonka sisin jäi selvittämättä: mikä hän oli oikeasti miehiään?

Olisi odottanut syvällisempi analyysejä hänestä ja hänen journalismistaan asiantuntijoiden äänin ja vihollisten sanoin. Helsingin yliopiston siviilioikeuden emeritusprofessori Urpo Kankaan mielestä Karpon sisäinen credo oli aidosti auttaa isompien jaloissa jauhautuneita ihmisiä saamaan ihmiskunnioituksensa takaisin aikana, jolloin valtio sai tehdä mitä halusi kansalaisilleen ennen, kuin Suomikin viimeisten Euroopan maiden joukossa allekirjoitti Euroopan ihmisoikeussopimuksen ja valtion kansalaisiaan kohtaan harjoittamasta syrjinnästä ja mielivaltaisesta sadismista tuli lainvastaista ja rangaistavaa ainakin periaatteessa paperilla.

Sellaista katsojaa varten, joka ei tiedä millainen oli aikoinaan Yleisradioyhtiömme Yle. Televisiodokumentti paljastaa unohdetun luvun. Karpo kertoo, miten häntä kiusattiin mennen tuleen ja miten suomettuneessa ja lähes monopolia pitäneessä yhtiössä johtajat nuolivat ylempiään, ja joko poliitikkojen pelosta tai mukavuudenhaluisina laiskuuttaan, olivat valmiita tukemisen sijaan kiusaamaan ja vaikeuttamaan Karpon tapaisten toimittajien, jotka osasivat, uskalsivat ja olivat rohkeita omapäisyydessään, töitä.

Toinen kiinnostava piirre oli Karpon sutkautukset Ylen silloisesta henkilökunnasta sekoilemassa ja tekemässä silkkaa sutta kännipäissään. Juonsin itse juuri ja juuri alle 18-vuotiaana Ylen nuorten ohjelmille vuonna 1980 tunnin mittaisen tv-ohjelman kotikaupungistani Kotkasta. Muistan miten hämilläni olin Ylen kuvausryhmän lähes viikon kestäneistä juomingeista. Karpo oli ohjelmassaan oikeassa. Porukka oli koko ajan kännissä. Viina virtasi ja minutkin salakuljetettiin Ylen ison kuvausryhmän bakkanaaleihin erääseen silloin tunnettuun kulttuuriväen suosimaan ravintolaan Kotkan keskustassa.

En silti usko, että Maikkari oli hänelle pelkästään paratiisi sen takia, että siellä kaikki olivat selvinpäin. Maikkarin journalistinen osaamistaso oli, ja on edelleenkin, valovuoden päästä Ylen tiukasti asiansa osaavien toimittajien tasosta. Se on hyvä muistaa. Karpo oli ehkä onnellinen päästessään pätemään näiden helppoheikkien rinnalle samalla, kun tähtitoimittajana tahkosi ohjelmiensa katsojaluvuilla rahaa Maikkarin kassaan. Ylessä tehdään vielä laatujournalismia ja toimittajien ammattitaito ja sivistystaso on korkea. Kriittistä otetta ja tutkivaa journalismiakin löytyy paitsi kulttuurissa. Samaa ei voi sanoa Mtv:stä. Aika kultaa muistot. Karpo myi sielunsa sekä tavaramerkiksi tulleen köyhien auttamisen oman tähtikulttinsa alttarille säälisosiaalipornon nimissä jo vuonna 1990 lähtiessään lähinnä huvittavaa ja puolivillaista tekstailua edustaneen perhelehti Seuran päätoimittajaksi.