Ylimarionetti Suosalo

Teksti Harald Olausen

Pasi Lampelan kirjoittama ja ohjaama, Martti Suosalon sekä Katja Küttnerin näyttelemä Turvamies on ajankohtainen näytelmä maailman raadollisuudesta ja sen vaikutuksista ihmisten keskinäiseen kanssakäymiseen – mutta hauskalla tavalla toteutettuna. Se kertoo haasteista, joita syntyy, kun varakkaan teollisuussuvun raikulipoika Antti ja ammattiylpeä turvamies Mirka joutuvat viettämään aikaa keskenään neljän seinän sisällä. Turvamiehessä ihmiset tarvitsevat tosiaan, vaikka heidän olisi vaikeaa se itselleen tunnustaa.

Mutta mikä oikeasti on Turvamies-näytelmän sanoma tänä päivänä? Vastausta tähän voisi hakea Oscar Wilden Naamioiden totuus ja muita esseitä -teoksen (Savukeidas 2008) kirjoituksista, jotka ovat edelleenkin länsimaisen älyllisen huumorin merkkipaalu, yhtä kirkkaasti säkenöivä kuin ilmestyessään yli sata vuotta sitten.

Tuntuu kuin Turvamies-näytelmä haluaisi sanoa meille Wilden "luovan väärinymmärryksen" metodilla kriitikko–taiteilija-dialogin Gilbertin sanoin: "Älä sano, että olet samaa mieltä kanssani. Aina kun ihmiset ovat samaa mieltä kanssani, minusta tuntuu, että olen väärässä." Wildelle oli samantekevää se, pitivätkö kriitikon ajatukset yhtä taiteilijan tarkoitusten kanssa, sillä osuvakin kritiikki paljasti vain sen, mitä taiteilija ei ollut sinne laittanut. Mutta miten on Turvamies-näytelmässä, jossa kiinnostavaa on ennen kaikkea se, miten Martti Suosalo esittää hahmonsa?

Suosalohan on tullut tunnetuksi jo teatterikorkeakouluaikoinaan maagisista monologeistaan, jotka jatkuivat myöhemmin muun muassa Luolamies-esityksessä ja sanattomassa esityksessä Kaksi kädetöntä. Näyttelijä Martti Suosalosta voi hyvällä syyllä sanoa tulleen ajan myötä uudenlainen teatterin tanssittaja englantilaisen teatterikriitikko Gordon Graigin hengessä. Turun yliopiston teatteritieteen professori Irmeli Niemi kirjoitti kirjassaan Nykyteatterin juuret (Tammi 1975) juuri Graigin kehitelleen uutta näyttelijäolentoa, ylimarionettia, joka olisi vapaa näyttelijää kahlitsevista fyysisistä rajoituksista.

Sellainen on "ylimarionetti" Martti Suosalon näyttelijänlaatukin. Hän ikään kuin ui sisään meihin ja roolihahmoihinsa, liioittelemalla ja fyysisesti vahvalla ilmaisulla. Suosalon käsissä Graigin teoksen On the Art of the Theatre toteamus siitä, että teatterin elementit – toiminta, sanat, viivat ja rytmi – ovat paljon syvällisempiä kuin vain käsikirjoitus, on tullut lihaksi vahvasti läsnä olevassa näyttelemisessä niin komedioissa kuin draamassa ja erityisesti lauluissa.

Kun Suosalo esittää vaikkapa Tapio Rautavaaran lauluja tai Kalle Tappisen television suorassa lähetyksessä, hän ei vain näyttele, vaan on fyysisesti koskettavan lähellä kuin Tappinen tai hurmaava kuin Rautavaara. Tai kun Suosalo laulaa Jacques Brelin lauluja suomeksi, katsoja huomaa hänen muuttuneen enemmän Breliksi kuin aikoinaan itse Brel irvaillessaan hymyssä suin elämää kahlitseville typeryyksille ja joka paikkaan helposti uiville teeskentelijöille.

Brelissä ja Suosalossa onkin enemmän yhteistä kuin ensisilmäyksellä ymmärtää niin olemuksessa, ulkonäössä kuin esiintymisessä ja sanomassa. Molemmat myös elävät joka hetki näyttämöllä todeksi tarkoin valittuja palasia nykyhetkestä ja tulkintoja niiden vaikutuksista arjen keskellä kulloiseenkin roolihahmoonsa. Samalla he todistavat fyysisessä ilmehtimisessään Graigin teesin näytelmän isän olevan enemminkin tanssija kuin runoilija sillä erotuksella, että Brel ja Suosalo tanssivat ja tanssittavat eleillään ja ilmeillään mieliämme kuin komediallista runoa.

Komedia on vaativa laji ja sen taitaminen edellyttää korkealuokkaista osaamista, sillä todellisuuden koko alastomuus paljastuu komediassa yhdellä silmänräpäyksellä, ja jos näin ei ole, komediasta tulee helposti farssi. Suosalo, joka on kuin Meyerholdin koulutusmetodina tunnetun "biomekaniikan" ruumiillistuma, osaa juuri tämän vaikean lajin.

Karnevalistisen toriteatterin mestari Martti Suosalo

Helmikuussa vuonna 1983 olin tekemässä ensimmäistä teatteriarvosteluani Nuorison taidetapahtuman karsinnoista Helsingin nuorisoasiainkeskuksen esiintyville taiteille pyhitetyssä Narri-nuorisotilassa Itä-Pasilassa saman talon toisessa päässä, missä sijaitsi silloin vielä itsenäinen Intiimiteatteri.

Yksi esitys oli ylitse muiden. Teatteri Marotten esitys Puruissa oli verta, oli sekä taidokas että vaikuttava elämys ja muistiin jäänyt kokemus. Kirjoitin arvostelussani, ettei esityksen aikana keneltäkään jäänyt varmastikaan huomioimatta se nautinnollinen ote työhönsä, joka esityksen näyttelijöillä oli työhönsä.

Huomioni kiinnittyi erityisesti yhteen poikkeuksellisen vaikutuksen tehneeseen näyttelijään, Martti Suosaloon, joka erottui edukseen muista näyttelijöistä ollen fyysisessä ilmaisussa ihan omaa luokkaansa. Olin kuin noiduttu katsomossa ja tunsin, miten hän pureutui pääni sisään ja pääsi ihoni alle kohtalonomaisessa traagisuudessaan niin, että mahassa tuntui.

Oli ihan selvää, että olin kohdannut erityisen lahjakkuuden, josta kuulisin vielä. Esitys voitti karsinnat ja pääsi jatkoon Nuorison valtakunnalliseen päätapahtumaan. Suosalo itsekin pääsi keväällä legendaarisen teatteriguru Jouko Turkan oppilaaksi teatterikorkeakoulun näyttelijäntyön linjalle. Vuosien aikana hänen tyylinsä tuli tutuksi laajemmallekin yleisölle teakin oppilasnäytöksissä ja suosio kasvoi sen myötä.

Suosalosta kasvoi teatterin alalla oman tyylinsä löytänyt vakuuttava näyttelijä, joka on valinnut lajikseen kaikista vaikeimman: komedian. Mutta ei minkä tahansa. Suosalolle ominainen traaginen hauskuuttaja saa maagiset mittasuhteet Suomen hauskin mies (2018) – elokuvassa Suosalon esittämässä teatterinjohtaja Toivo Parikan roolissa.

Esitys ja tulkinta ovat rohkeita ja lähes irvokkaita näyttäen hyvin sen voiman ja taidon, mikä ase älykäs huumori on oikeissa käsissä käytettynä tässä hänen itsensä "karnevalistiseksi toriteatteriksi" kutsumassa tyylissään. Suosalo elää tarinoissa ja tarinat hänessä. Hän on niiden ruumiillistuma, ihan kuten hän on kuuluisassa kalletappis-tulkinnassaan kuin ilmielävä Jacques Brel laulamassa Porvareita tai Amsterdamia.

Suosalon tavaramerkki onkin kansanomaisuus ja suorapuheisuus unohtamatta irvailua ja tarinan inhimillistä opetusta ja ojennusta, niille, joille se on enemmän kuin muistutuksena tarpeen - voikin sanoa, että Suosalon komedia on yhdistelmä suomalaista tavallisen kansan naurua herroille ja englantilaista mustaa huumoria.

Suosalon suurieleinen ja liioitteleva tyyli ala comedia dell arte sekä voimakas fyysinen läsnäolo, ovat olleet Suosalon tavaramerkkejä jo Puruissa verta -esityksestä lähtien. Suosalon omaksuma omintakeinen huumori ja esitystyyli vain vahvistuivat hänen nähdessään aikoinaan Erkki Saarelan Kom -teatterille tekemän Dario Fon Mysteeri Buffon, joka oli käänteentekevää Suosalon uralla ja kehityksessä itsenäisenä taiteilijana.

Noista päivistä lähtien Suosalo on tehnyt menestyksellisesti omaa "Mysteerio Buffoaan" kiertueteattereissa ympäri maan. Niissä kun on helppoutena sama ymmärrys kuin Follakin; yksi mies, näyttämö ja yleisön kiinnostuksen ylläpitämiseksi tarvittava karisma sekö posketon irvailu totunnaisille teennäisyyksille.

Tärkeintä on se, että Suosalo on vakavissaan ja vakavasti otettava, eikä hän ammu yli halvalla, vaan taidolla ja tieten tahtoen yleisönsä toiveiden mukaisesti, jolloin asioiden groteski liioittelu saa Suosalon käsissä balladimaiset mittasuhteet, ja kyseessä on silloin "suurta" irvailua "suuren" typeryyden kustannuksella.

Kun kuulee Suosalon omasta suusta hänen oman sukunsa teatteritarinan, ja vertaa sitä elokuvan Toivo Parikan tarinaan, ymmärtää hämmentyen, ettei niiden välillä yllättäen ole juurikaan eroa. Suosalo on vain elänyt todeksi silmiemme edessä erään mahdollisen tarinan, joka on saattanut olla totta, ja onkin ollut osissa, sieltä täältä, kuin isoisänsä Kalle Suosalon teatterimuistoista, kasaan haalittuna - se tunne. Se on samalla tavalla riipaiseva, ja sen välittäminen juuri on taidetta isolla T:llä, kuten se on ollut Kallellekin.

Martti Suosalon isoisä oli myös nimeltään Martti Suosalo, joka joutui punaorvoksi 1918 kun hänen kansanedustajaisänsä Kalle Suosalo ammuttiin Pietarsaaressa. Jalmari Parikka oli Martin teatteriopettaja. Elokuvan Suomen hauskin mies Parikka oli Toivo Parikka sekoitus Aarne Orjatsaloa ja Jalmari Parikkaa.

Valkoiset vangitsivat Suosalon 15. helmikuuta, vaikkei hän kuulunutkaan punakaartiin, eikä pasifistina kannattanut aseellista kapinaa. Suosalon pojanpojanpojan näyttelijä Martti Suosalon mukaan syynä oli lehtikirjoitus, jossa hän vaati inhimillistä kohtelua Pietarsaaressa vangituille venäläisille sotilaille.

On hienoa, miten näyttelijänä Martti Suosalo elää oman sukunsa tarinaa, ja samalla kaikkien näyttelijöiden ja tavallisten ihmisten tarinaa uudelleen kehittämissään kansan hahmoissa. Kallen tarina on toki surullinen, mutta samalla toivoa antava kaikille niille ihmisille, jolta toivo on mennyt, juuri kuten Toivo Parikkakin.

Ehkä tässä onkin Suosalon sukusaagan kuuma ydin; ikävät asiat voi kääntää päälaelleen yrittämällä löytää niistä niiden huvittavat puolet ja näyttää se niille, jotka eivät siihen itse kykene, tai eivät jaksa ajatella asioita siltä kantilta. Ehkä se on yksi Suosalon agendoista ja syistä nousta ilta illan jälkeen lavalle – ei viihdyttämään, vaan herättämään ja kannustamaan - yleisönsä eteen.

Suosalon esittämä tragikoominen Toivo Parikka on kautta aikojen ensimmäinen työväenteatterin Robin Hood-hahmo vuoden 1918 traagisia tapahtumia kuvatessa, jossa valkoisia voittajia pannaan koko rahalla niin halvalla, että heikkomielisemmältä voi lörähtää naurunremakkojen keskellä "Svinhufvudit" pöksyihin.

Jotain myös tuon ajan kovuudesta ja itsepuolustukseksi suoritetusta itsesensuurista sekä vaikeudesta puhua vaikeista asioista jälkipolville, jotka ovat joutuneet kokemaan sen läheltä joko itse tai vanhempiensa ja sukulaistensa kautta, kertoo teatterineuvos Matti Aron kirjoittama Sörnäisten Työväennäyttämön - Helsingin Työväenteatterin historiikki Kestävä kaarisilta (Helsingin työväenteatterin kannatusyhdistys 1982). Historiikissa sivuutetaan täysin vuoden 1918 tapahtumat, eikä edes sanalla viitata sen vuoden näytelmiin ja tapahtumiin.

Vuoden 1918 kesä oli erityisen vaikeaa ja raakaa valkoisen terrorin pahimpia päiviä, josta elokuvakin kertoo. Jo heti elokuvan alkumetreillä katsojan eteen leviää toivottomuus ja suru, jotka eivät hellitä vasta kun elokuvan edetessä tarinan kehittymisen myötä loppumetreillä. Eletään valkoisen ylivallan aikaa. Suomessa oli käytännössä sensuuri ja oikeiston diktatuuri Saksan armeijan tukemana ensin saksalaismielinen Svinhufvud johtajanaan, ja sitten Saksan hävittyä brittimielinen Mannerheim valtionhoitajana.

Asioista ei saanut puhua eikä häviölle jääneelle osalle ollut arvoa tai oikeuksia voittajien silmissä. Muualla maailmassa ja etenkin Pohjoismaisissa naapurivaltioissa huolestuttiin syystä laajoissa kansalaispiireissä punavankien epäinhimillisestä kohtelusta.

Suomen työväenliikkeen raju historia vuoden 1918 posttraumaattisine historiallisine kauhukertomuksineen kertoo siitä, miten taivutaan mutta ei taituta, mutta näyttää samalla taistelussa olemassaolonsa puolesta vaikeissa olosuhteissa unohtaneen Suomen hauskimman mies -elokuvan esiin nostamat unohdetut tarinat.

Mikään vallankumous elä ilma yli-inhimillisiä tarinoita ja huumoria. Ihmiset kaipaavat vallankumouksien lisäksi myös leipää ja sirkushuveja ranskalaisten tapaan sofistikoidussa paketissa tarjoiltuna; yhtenäistä ja tärkeää näille kaikille näkymättömille vastarintapesille on kuitenkin pienten ihmisten merkitys ja voima toimia pahaa vastaan, kunhan toivoa pidetään yllä eikä anneta periksi.

Elokuvan lämmin humanismi ja tilanteen epätoivo esitetään sydänverellä niin koskettavasti, että samalla aukeaa uudenlainen ikkuna vuoden 1918 traagisiin tapahtumiin, Suosalon esittämän Parikan symbolisoidessa toivon lisäksi tulevaisuutta: herrojen kanssa tullaan toimeen vain lujasti oma pää pitämällä ja yhteistyöllä, sillä samalla tavalla, mitä Tuntemattomassakin sanotaan: asialliset hommat hoidetaan, muuten ollaan kuin ellun kanat!

Mietin vain mikä rooli Suosalon esityksistä puuttuu ja mikä sopisi vielä hänen tyylinsä kruunuksi. Kuningas Lear vai Mefisto? Tasan kolmekymmentä vuotta myöhemmin istun samassa rakennuksessa kuin jutun alussa kerroin, nyt sillä puolen taloa, missä Intiimiteatteri aikoinaan sijaitsi, Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilassa, katsomassa Martti Suosalon tähdittämää komediaa Turvamies. Suosalo kertoo puhelimessa ennen esitystä, miten näytelmä sai alkunsa ja mistä se kertoo.

Eräs ystävä yhytti Suosalon yhteen käsikirjoittaja-ohjaaja Pasi Lampelan kanssa. Alkuperäinen idea Suosalon mukaan oli tehdä hänen roolistaan eräänlainen huoleton veijari. Idea muuttui matkalla samoin kuin itse esityspaikkakin, joka pian heti ensi-illan jälkeen vuonna 2021 siirtyi koronan takia Tatu Mönttisen streemausteatteriin, jossa Suosalon muitakin esityksiä on ollut esillä.

"Se ero rintamalla ja näyttämöllä on, että rintamalta voi karata mutta näyttämöltä ei" on vinha perä silloin kun näyttämönä on elämä ja näyttelijänä yksi ja sama subjektiivinen minä, kuten Suomen hauskimman miehen teatterinjohtaja Jalmari Parikka Martti Suosalon sanomana piikikkäässä teatterielokuvassa asianlaita yksinkertaisessa kirkkaudessaan on.