Ymmärrystä etsivä usko

Teksti:

Harald Olausen

Ymmärrystä etsivä usko "fides guarens intellectum" on ollut kristillisen teologian perimmäinen määritelmä. Todellisuudessa kirkko on kiinnostunut teologiasta vain siinä määrin, ettei tuo kiinnostus haittaa valtapyrkimyksiä ja vallankäyttöä. Usein kirkko itse ja teologit ovat suurin este sille, ettei kukaan nykyihminen jaksa enää ottaa todesta heidän marmatuksiaan ja hiustenhalkomisiaan kirkollisista asioista ja jumalasta. Puhe raamatusta jumalan sanana samaistetaan usein oppiin raamatun erehtymättömyydestä vaikkei asia aina näin välttämättä ole siitä huolimatta, että raamattua on vaikea pitää nykytiedon valossa jumalallisena auktoriteettina. Kerron varoittavan esimerkin tämän päivän teologien puheista jumalasta näyttääkseni kuinka kaukana ihminen ja totuus voi olla kristittyjen jumalasta. Jumalan sana ja ääni on menettänyt merkitystään hurjasti maallistuneessa Suomessa viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana. Samaan aikaan kun ortodoksit kaipaisivat kipeästi omaa uskonpuhdistajaansa vääriin arviointeihin ja tulkintoihin perustuvissa dogmeissaan ja kaanoneissaan, Suomen evankelisluterilaisen kirkon tulisi kirkon konservatiivien mielestä palata pikkuhiljaa seikkailuiltaan moniarvoisesta yhteiskunnallisesta todellisuudesta takaisin jumalaa etsivän teologian ja vanhatestamentin julman jumalan pariin. Eräs tällaisia mielipiteitä esittänyt on Savonlinnan seurakunnan kirkkoherra Sammeli Juntunen, joka on puhunut jumalasta, joka on olemassa rakastaen ihmistä. Jumalasta puhumiselle on nykyjään hänen mielestään paljonnäkyviä ja näkymättömiä esteitä, joista jotkin ovat yleisinhimillisiä ja ymmärrettäviä; jotkin toiset jumalapuheen esteet taas johtuvat nykyajan kyseenalaisista aatevirtauksista ja ovat vähemmän ymmärrettäviä. Esitelmässään (joka löytyy kokonaisuudessaan hänen kotisivuiltaan) Kauniaisissa sijaitsevassa Suomen Raamattuopiston teologiapäivillä 3.1.2016, hän lähtee liikkeelle yleisinhimillisistä ja ymmärrettävistä jumalapuheen esteistä. Niistä suurin on Sammeli Juntusesta se, että jos jumala on olemassa, hän on ääretön Luoja:

"Me ihmiset, joiden pitäisi puhua jumalasta, me olemme äärellisiä ja luotuja. Kaikki sanamme, jotka meillä on käytössämme, on otettu luodusta todellisuudesta. Miten meille voisi edes periaatteessa olla mahdollista tavoittaa mitättömillä sanoillamme Kaikkivaltias luoja? Meidän ja hänen välissä on metafyysinen kuilu. Sitä ei sanoilla ylitetä, koska sanamme ovat luotujen sanoja eli kotoisin kuilun tältä puolelta."

Sammeli Juntunen ei ole kuka tahansa kirkollinen puhuja vaan korkeasti koulutettu teologi, josta olisi voinut tulla piispa vielä kaksikymmentä vuotta sitten, ei enää nykypäivänä, jolloin Suomen evankelisluterilainen kirkko ei ole enää hänen omia sanoja lainatakseni "kiinnostunut teologiasta", tarkoittaen tällä kirkon muuttumista liberaaliksi osaksi yhteiskunnan muuta uudistavaa koneistoa. Juntunen kirjoittaa kirjassaan "Kirkon raamattuteologiasta ja sen puutteesta" (Kirjapaja 2010), miten hänen mielestään kirkon tulisi löytää itselleen julkisesti päteviä kriteereitä, joiden perusteella tosi ja keskeinen opetus jumalasta, maailmasta sekä ihmisestä erotettaisiin harhasta ja sivuseikoista. Konservatiivien pyhänä linnakkeena pidetyn Kauniaisten Raamattuopiston, missä Päivi Räsäsen tukijat viihtyvät hyvin, esitelmän peruslähtökohtana oli hyökkäys maallisen vihervasemmiston arvoliberaalia ideologista lähtökohtaa eli postmodernismi vastaan.

Postmodernismista ei ole kukaan puhunut enää vuosiin mutta uskovaispiireissä se vaikuttaa uudelta ja hienolta käsitehirviöltä. Paitsi, että jos sanat ovat "mitättömiä", johtopäätös on sama kuin mystikoilla: parasta vaieta jumalasta (hän ei ole eikä ilmene sanoissa). Mutta teologia harrastaa melkein samaa käsitteiden itseisarvoista pyörittelyä kuin 80-luvun postmodernismi. Kun Derrida & Co väitti, että kielen ulkopuolella "ei ole mitään", se ei ollut ontologinen väite vaan retorinen kärjistys: ei mitään minkä voisi ymmärtää vain yhdellä tavalla, koska ilman kieltä ja monitulkintaisia käsitteitä emme näkisi maailmassa kuin kaaosta tai "epämaailman" - emme yhteyksiä ja järjestystä, josta järki kostuisi. Matemaatikko voisi vastaavasti sanoa, että yhtälöiden ulkopuolella ei ole matemaattisia olioita, koska ne tulevat kiinnostaviksi ja ongelmiksi ja ongelmina ratkaistaviksi vain matemaattisen logiikan ja yhtälöiden avulla. Ero on vain siinä, että kun matemaattinen ongelma on ratkaistu, kollegat tunnustavat (yhtälöitä seuraamalla) että ongelma on ratkaistu = päättelystä ei löydetä virheitä. Tämä on matemaatikkojen "omaa kieltä", jota he pitävät objektiivisempana kuin "luonnollista kieltä", jota me muut puhumme ja siis myös humanistit. Humanistille kuten teologille päättely sanoin ja käsittein ei kielen takia voi objektiivisesti ottaen olla yhtä konsensuaalista ja vailla ansoja. Luther oli tavallaan "postmodernisti": hänestä jokaisella uskovalla oli oma suhteensa Jumalaan ohi kirkon diktaattien. Näin yksilöllisistä suhteista syntyi monia jumalia ja monia jumalia saattoi pitää jo maallistumisen alkuna, koska uskonnon yhtenäisyys alkoi hajota.

Uskonnosta tuli perusteettomien riitojen aihe, jolta maallista yhteiskuntaa oli suojeltava, jotta se ei häiritsisi yhteiskuntaa omine lakeineen. "Maallistuminen" on tätä poliittisesti. Teologisesti se on muuta: jumalasta piittaamaton asenne. Ei siis ole yhtä jumalaa (ymmärrykselle) eikä vain yhtä maallistumisen merkitystä. Tämän moniselitteisyyden tai merkityspluralismin hyväksyminen ei sinänsä ja suoraan ole "liberaalia". Vaikka pluralismi ja liberalismi ihanteina synkkaavatkin hyvin yhteen, joku teologi voi vastaavasti tunnustaa merkitysten moninaisuuden faktana ja olla hyväksymättä sitä, koska hän ajaa toista ihannetta: hengellistä holhousta ja yksimielisyyttä. Tyyliin: Jos sinä ymmärrät uskon eri tavoin kuin minä ja kirkkoni, sinä olet kerettiläinen ja siksi sinut tuomitsen ja sinua vainoan hamaan loppuun asti. En ole ihan varma, ettei hra Juntusta itseään voi sanoa "postmodernistiksi", jos hän katsoo, että jumalasta puhumisella (tai ylipäänsä asian ymmärtämisellä) on esteitä ja että ihmisen ja hänen (vrt. ihmisen ja todellisuuden) välillä on kuilu, jota emme voi mitättömillä sanoilla tavoittaa, sillä postmodernismi on hänestä filosofia, joka vaikuttaa länsimaisen kulttuurimme pohjavirtauksena, vaikka pinnalla sitä ei näe:

"Postmodernismin syvimpänä ideana on, että inhimillisen kielen ulkopuolelle ei ole pääsyä. Tämä johtuu siitä, että pelkkää paljasta "maailmaa sinänsä" ei ole olemassa. On vain ihmisten kielellään ja kulttuurillaan luomia tulkintoja asioista eli erilaisia "diskursseja". Kaikki totuusväittämät ovat loppujen lopuksi jonkin ihmisryhmän pyrkimystä hallitsevaan asemaan, minkä vuoksi se enemmän tai vähemmän tietoisesti sortaa jotain muuta ihmisryhmä ja sen diskurssia."

Siksi Juntusen mukaan perinteinen sanojen merkitysteoria, symbolifunktio, on postmodernismin mukaan pahasti pielessä. Symbolifunktio nimittäin olettaa, että sanallinen merkki voi viitata itsensä ulkopuolelle, todellisuuteen. Postmodernismin mukaan sellainen on väärää "logosentrismiä", koska diskurssien ulkopuolista todellisuutta ei ole olemassa. On vain leikkiä, jossa hypitään erilaisten inhimillisten diskurssien välillä. Mutta miksi Juntunen ei puhu mitään Jeesuksen salaisista sanoista, joita on löydetty Nag Hammadissa olleesta Tuomaan evankeliumista? Kahden vuosisadan ajan Jeesuksen Kristuksen kuoleman jälkeen syntyi suuri määrä Jeesuksen elämästä kertovia kirjoja, joista vain neljä pääsi lopulliseen Uuden testamentin kokoelmaan. Muut unohdettiin opillista yhdenmukaisuutta tavoittelevan kirkon toimesta. Evankeliumista on tutkijoiden mukaan ollut liikkeellä monia eri versioita. Antiikin aikana ei tunnettu tekijänoikeuksia ja oli hyvin tavallista, että nimettömät kirjoittajat muuttivat alkuperäistekstejä haluamaansa suuntaan. Tuomaan evankeliumi, joka on aika pelottavaa ja suoraa tekstiä, on laadittu viisauskokoelman muotoon:

"Hän sanoi: Se, joka löytää näiden sanojen selityksen, ei ole näkevä kuolemaa." Jeesus sanoi: "Älköön etsijä lakatko etsimästä, ennen kuin löytää. Kun hän löytää, hän järkyttyy, ja järkyttyään hän ihmettelee. Lopuksi hän hallitsee kaikkea."

Vaikka filosofiset spekulaatiot vaikuttavat kopeloidulta todellisuudelta ja ampuvat usein yli hilseen, katsotaan, miksi Heidegger on samaa mieltä. Hänen mielestään uuden ajan tulkinta "olemisesta" on hyvin kaukana kreikkalaisesta ajattelutavasta, jota kuvaa Parmenideen ajatus "to gar auto noein estin te kai einai" - yksi vanhimmista kreikkalaisen ajattelun olevan olemista koskeva lausunto, jolla Parmenides tarkoitti olevan vastaanottamisen kuuluvan olemiseen. Heidegger väittää, että se mitä ihminen on, ihmisen "olemus" kuten metafysiikalta peritty kieli hänen mielestään asian ilmaisee, perustuu hänen ek-sistenssiinsä. Näin ajateltu ek-sistenssi ei kuitenkaan ole sama kuin perinteinen käsite "existentia (Kantille tämä merkitsi todellisuutta, toisin sanoen kokemuksen objektiivisuutta)", joka tarkoittaa todellisuutta erotettuna mahdollisuudesta "essentia".

Juuri tämä on Juntusen "ajattelun" heikoin kohta. Hän ei ymmärrä "existentian" ja "essentian" välistä eroa kuten eksistentialismin perustaja Jean-Paul Sartre, eikä siten voi ymmärtää oikeaa olemista tai puhdasta ajattelua kreikkalaisten tapaan, jossa ei kummittele mikään ylimaallinen käskynhaltija mielenvankilana vaan sellaisena kun se on: vapaana ja itsenäisenä olemisena sekä kokemuksen objektiivisuutena. Juntusen puhe on tietysti täyttä roskaa ja tyypillistä kristillis-akateemista hölynpölyä sekä hienolta kalskahtavia tyhjiä sanoja vailla merkitystä, tai mikä pahinta, merkitys on aina sama selän takana kurkottava tiukkailmeinen Juntusen jumala, joka vaatii, kiusaa, rankaisee ja tuomitsee Juntusen mielestä ihmisen siitä, että hän toteuttaa hänessä olevaa ihmisyyttään viettiensä ja halujensa pohjalta, mikä kauhistuttaa Juntusen tekopyhää ja tiukkapipoista uskovaislaumaa puhumaan pahaa syntisestä veljestään, vaikka Jeesus Kristus kielsi edes ajattelemasta pahaa lähimmäisestään ja synnintekijöistä. Tämä on yksi niistä sadoista kristityiksi itseään kutsuvien tahallaan unohtamista Jeesukseksi väitetyn henkilön täkeistä sanoista, jotka ymmärrettynä niin kuin on ilmeisesti tarkoitettu, pitäisi lopettaa sen valtavan vihapuheen määrän, homofobisuuden, rasismin ja itsensä korottamisen muiden kustannuksella, mihin tekopyhät uskovaiset aina niin mielellään, ehkä siksi ovat myös tekeytyneet "kristityiksi", syyllistyvät: kuuluisassa huoratapauksessa se joka teistä on synnitön, heittäköön ensimmäisen kiven huorintehnyttä päin.

Postmodernismin teema on eilistä päivää - luu, mikä on kaluttu puhtaaksi jo miljoonaan kertaan kenenkään siitä hyötymättä sen kummemmin. Kukaan ei puhu siitä enää: nyt jylläävät luonnontieteet, eletään matematiikan kultakautta. Jos uskonto määrittelee esimerkiksi itsensä ortodoksiaksi, se antaa opille (doksalle) suuren arvon ja luulee että tällä ratkaistaan myös eriävien merkitysten ongelma. Jumalasta puhutaan paljon mutta ei enää mitään erityisen innostavaa missään. Se on mennyt muodista. Nyt keskustellaan mahdollisista ulkoavaruuden asukkaista ja tekoälystä ja "jumalat" ovat hävinneet, jolloin lopullinen kysymys jumalasta ja jumalista jää valitettavasti ratkaisematta ajan ja tilanpuutteen takia. Se että jumala julistettaisiin ylimmäksi arvoksi, on monelle heistä kuten Heideggerille, jumalan olemuksen halventamista. Heidegger myös muistutti ettei oleminen ollut jumala tai maailman perusta vaikka olikin tärkeä ja nykyihmiseltä unohtunut asia. Oleminen oli Heideggeristä enemmänkin lähellä taideteosta ja kauempana kuin kaikki oleva ja samalla lähempänä ihmistä kuin mikään oleva, tai jumala hieman Platonin ajatusten tavoin.

Myöhemmin Heidegger muistutti, että siellä missä maailma muuttui kuvaksi, järjestelmä hallitsi, eikä pelkästään ajattelua. Kreikkalainen ihminen oli hänestä "on" ottaessaan olevan vastaan, minkä vuoksi kreikkalaisessa ajattelussa maailma ei voinut olla kuva. Mutta siellä missä järjestelmä oli saavuttanut johtavan aseman, oli kuitenkin aina myös läsnä sen mahdollisuus rappeutua keinotekoisen ja kokoon kasatun järjestelmän ulkokohtaisuuteen. Ajattelun ja runouden tehtäväksi hän näki vapauttaa kielen kieliopista ja antaa sille alkuperäisempi olemuksellinen rakenne. Heidegger, joka sanoi kaiken sen, mikä ei pysyttele tunnetussa ja rakastetussa positiivisuudessa, heitettävän pelkän kaiken kieltävän negaation ennalta asetettuun kuoppaan, jossa se päätyy olemattomaan ja siten vie nihilismin päätökseen, pääsee pohdinnoissaan lähelle ihmisen ja jumalan perimmäistä arvoitusta muistuttaessaan, ettei ihminen ole vain elollinen olento, jolla muiden valmiuksiensa ohella on myös kieli - enemminkin kieli on Heideggerin mielestä olemisen talo, ja ihminen ek-sistoi asuessaan siinä sikäli, kun ihminen kuuluu olemisen totuudelle vartioidessaan sitä:

"Se, että ihmisen "humanitas" tulkitaan peruspiirteiltään "maailmassa-olemiseksi", ei tarkoita, että ihminen olisi "maailmallinen" kristinopin tarkoittamassa mielessä, että hän toisin sanoen olisi luopunut jumalasta ja täysin irrottautunut "transendenssista".

Itse asiassa olisi selkeämpää puhua transendentista. Yliaistillinen oleva on transsendentti. Yliaistillisena pidetään korkeinta olevaa, kaiken olevan ensimmäistä syytä. Jumalaa ajatellaan juuri ensimmäiseksi syyksi. Ilmaisussa "maailmassa-oleminen" "maailma" ei kuitenkaan tarkoita maallista olevaa taivaallisen vastakohtana, ei myöskään "maailmallista" erotettuna "hengellisestä". "Maailma" ei tarkoita mitään olevaa tai olevien piiriä, vaan olemisen avoimuutta." Ihminen oli Heideggerille olemisen paimen ja ihminen sikäli, kun hän oli ek-sistoiva. Näin ihminen astui ulos olemisen avoimuuteen, joka oli oleminen itse samassa puhtaassa mielessä kun lapsen ilo ilman että siitä tarvitsisi huolehtia. Samalla paljastuu "ihminen vastaan jumala"-ikuisuuskysymyksen filosofinen pohja Immanuel Kantin, joka väitti etteivät loogiset ja matemaattiset käsitteet ole kokemuksesta abstrahoituja, kuten empiristit väittivät, vaan ne on sisäänrakennettu ihmisen omaan ymmärrykseen (jumalankieltäjien voitoksi), sekä fenomenologian perustaja Edvard Husserlin, joka etsi puolueetonta ja absoluuttista näkökulmaa, josta monimuotoista maailmaa kaikkine sen lukemattomine ilmiöineen voisi tarkkailla, ja jonka mukaan kohteen, johon tietoisuus suuntautui, ei tarvinnut tosiasiassa olla olemassa (jumala voitti tämän erän), ajatusten taustoittamina.

Ja jos vaikka Immanuel Kantin tavoin yritimme löytää perusteluja korkeimman voiman olemassaolosta omastatunnostamme, osuimme silloin yhtä harhaan kuin jos olisimme väittäneet siksi myös paholaisen olevan olemassa, koska se oli paaduttanut sen niin tunnottomaksi, että siellä vellova metafyysinen pahuus pystyi hetkessä synnyttämään viattomasti leikkivistä pikkupojista ympäristöään terrorisoivia ja teurastavia julman kylmiä miehiä. Tai miten olisimme ymmärtäneet itsessämme samanaikaisesti vellovan todellisuuden "jumala vastaan ihminen"- ambivalenssin syyllistävää mustavalkoista luonnetta? Aivan erityisesti unohdamme valitettavan usein sen, että hyvistä asioista pauhaavat idealistisielut eivät kammioissaan ymmärrä tekevänsä omalle asialleen hallaa arvioimalla typerysten määrän aivan liian alakanttiin, sillä todennäköisyys, että henkilö on typerys, on riippumaton tämän henkilön kaikista muista ominaisuuksista. Voltaire sanoi, että olisi hieno, jos voisi nähdä sielunsa. Tunne itsesi oli hänen mielestään erinomainen ohje, mutta sen noudattaminen oli mahdollista vain jumalalle, sillä kuka muu kuin hän voi tuntea oman olemuksensa? Sieluksi me nimitimme sitä, mikä elävöitti. Epikurolaiset olivat varmoja, että sielu ei ole substanssi vaan kyky, joka syntyy ja katoaa ruumiin myötä. Ymmärryksemme rajat estivät meitä tietämästä sielusta juuri tämän enempää.

Tätä taustaa vasten ajateltuna olemassaolomme pohjalla on sittenkin vahvasti vaikuttava pimeyden tutkimaton ja pohjaton arvaamattomuus, missä me tasapainoilimme veitsenterällä "mukaolemisen ja mukatietämisen" välitilassa odottamassa kohtalon lopullista iskua sellaisessa maailmassa, jossa jumala oli joko kuollut tai ilkeä julmuri, tai häntä ei ole vielä kukaan ollut jaksanut tai muistanut edes keksiä eikä hän ollut osannut tai halunnut tuoda maailmaan asioita selventäviä ja elämää kannattelevia järjestyksiä sen enempää kuin sanoilla ja semanttisilla merkityksillä totuuden ja puhtaan ajattelun kustannuksella lainavaatteissa prameilevat riikinkukkoteologit. Ihmismielen jännittäviin puoliin kuuluu se, että pystymme keksimään käsitteitä, jotka ovat ulottumattomissamme. Jumalaksi kutsumamme tosiolevainen ylittää inhimillisen ilmaisukyvyn rajat, vaikka keskiajalla eräs mystikko väittikin tosissaan, että tosiolevaa - jota kutsuttiin harhaanjohtavasti "jumalaksi" - ei mainita lainkaan koko Raamatussa. Pimeä ja epäselvä kiinnostavat mystisestä kiinnostunutta ihmisiä. Antiikissa Herakleitosta, joka sanoi osuvasti ihmisten mielipiteiden olevan lapsosten leikkikaluja, kutsuttiin "pimeäksi" (Heraclitus Obscurus). Luceretius sanoi, että juuri siksi Herakleitos lunastikin ajatuksillaan valoisan maineen. Herakleitos sanoi osuvasti koirien haukkuvan aina sitä, mitä eivät tunne.

Herakleitoksen, jolta Hegel sanoi ottaneensa teoksiinsa kaiken mahdollisen, mukaan kaikki alkoi ja päättyi tuleen. Tätä maailmanjärjestystä ei ollut hänen mukaansa kukaan jumala eikä ihminen tehnyt. Aina se oli ollut, on nyt ja tulee alati olemaan ikuisesti elävä tuli, joka mittansa mukaan syttyy ja mittansa mukaan sammuu. "Kaikki virtaa"-ajattelu on tätä samaa yhtä periaatetta, jota Platonkin kehitteli; mikään ei koskaan ole, kaikki tekee tuloaan. Herakleitoksella kaikki muuttui kaikessa: kaiken aikaa kaikki hajosi ja liittyi yhteen, läheni ja loittoni yksi ja sama meissä asui: elävä ja vainaa ja valvova ja nukkuva ja nuori ja vanhus. Kautta koko historian ihmiset ovat kohdanneet jumalalisessa hengessä jotain mystistä, joka tuntuu ylittävän arkisen kokemusmaailmamme rajat, jopa nykyisin, jolloin vallalla länsimaisissa yhteiskunnissa oleva sekularismi ja liberaali humanismi (humanismi on uskontoa ihmiseen ja hänen kykyihinsä ilman ennakkoon valmiiksi määriteltyä jumalaa) ovat ilmiöinä sekä varsin nuoria että ennennäkemättömiä kokeiluja ihmiskunnan historiassa, missä pohjalla vaikuttaa (maallinen) "usko" valistusfilosofi Fichten ajatusten siivittämänä ihmisen taitoihin ja haluun parantaa maailmaa.

Herakleitos sanoi kuolevaisten olevan kuolemattomia ja kuolemattomat kuolevaisia, koska edelliset elivät kuolemassa ja jälkimmäiset kuolivat elämässä (...kuka tietää, eikö se, mitä kuolevaiset kutsuvat elämäksi, tarkoita kuolemaa ja kuolema taasen elämää?). Kuoltua kohtaa ihmisiä sellainen, mitä he eivät odota eivätkä oleta. Mutta sielun rajoja sinä et matkaltasi löydä, niin syvällä piilee sen logos! Heidegger ymmärsi Platonin tavoin ettei mitään ole ilman perustetta. Kaikella on syynsä. Liebniz ensimmäisenä rakensi tästä väittämästä filosofisen periaatteen. Fichten mukaan ihminen itse kukin rakentaa omista lähtökohdistaan maailmaa siksi, mitä siitä tulee hänelle itselleen ja kokonaisuutena kaikille. Goethe sanoi: tule siksi mikä olet, tarkoittaen tällä sitä, että ihmisen tulisi oppia henkinen olemuksensa; myös ihmisen halulla uskoa kuvitelmiin on suuri merkitys samoin kuin uskontojen kyvyllä hurmata ihmiset huolimatta siitä ettei niissä ole nimeksikään totta ja että jumalsuhteessa ei ole kysymys sittenkään siitä millainen jumala on, vaan fichteläisittäin ymmärrettynä, miten sen itse näemme, koemme ja millaiseksi sen mieliimme konstruoimme.

Ihmisenä oleminen on tarpeeksi kovaa ilman jumalan sotkemista asiaan. ja mikä pahinta: tuomitsevan, ymmärtämättömän, vihaisen, psykoottisen ja yhdellä silmällä maailmaa tarkastelevan hullun jumalan. Se on jatkuvaa taistelua, tasapainottelua, muodon tavoittelua muodottomalle, määrittelyn yrittämistä määrittelemättömälle ja ajoittaista tietoisuutta siitä, ettei ole edes oikeilla poluilla, koska kaikki määritelmät kuten ihminen itsekin ovat loppujen lopuksi vain petosta ja harhakuvitelmaa siitäkin huolimatta, että ihmisessä on Luigi Pirandellon näytelmien tapaan monta toisistaan riippumatonta minää, joista jokainen on varustettu omalla suojaavalla naamiollaan. Uskonnoissa kyseessä on kulttuurin meihin istuttama tapa, perinne ja tottumus, joita ei saa paitaa vaihtamalla tai suihkussa käymällä itsestään ja ympäristöstään kovin helpolla pestyä pois. Herakleitos sanoi, että noita jumalia he rukoilivat; se merkitsee aivan samaa kuin seinille puhuisi. Logos, maailmanjärki oli Herakleitoksen jumaluus. Ksenofanes sanoi, että jos hevoselle ja härälle olisi suotu piirtämisen lahja, hevonen olisi piirtänyt jumalaksi härän ja härkä hevosen.

Vanha kreikkalainen homeeristen epiteettien maailma ei ymmärtänyt vastakohtien tärkeyttä samalla tavalla kuin Herakleitos, jonka mukaan vain vastakohdat loivat eheän kokonaisuuden, sillä ilman vastakohtia havaintomaailma raukeaisi tyhjään - ihminen näki olemassaolonsa vain kapeasta rakosesta. Mutta jos ihminen oppisi näkemään sitä laajemmin kokonaisuutena, ristiriidat muuttaisivat muotoaan toisenlaisiksi hänen silmissään. Heidegger puhui "perusteen periaatteesta - principium rationis", mikä ei ole pelkästään vain peruste, vaan myös vaativaa ja perustaa etsivää ajattelua ohi tavanomaisen yliolkaisen, laskevan ja toteavan ajattelun, ymmärtämään tätä elämän ristiriitaisuutta. Sir Winston Churchill ennusti sodan aikana vuonna 1943 Harvardin yliopiston opiskelijoille tulevaisuuden valtakuntien rakentajien olevan "nykyajan ihmismielen imperiumi". Tulevaisuus ei ollut Churchillin silmissä kansallisvaltiot, uskonnot tai vanha järjestys vaan ajatukset ja ideologiat.

Miksi kukaan enää nykyisin uskoisi jumalaan tai hänen pojakseen väitettyyn, hieman omituiseen ja epäuskottavan taustan omanneeseen Jeesus Kristukseen? Ajatus siitä, ettei jumalaa ole, kiinnostaa yhä enemmän ihmismieltä ja mielikuvitusta; uskovaiset vastaavat itse, ettei tiede ole ainoa tie totuuteen. Mutta onko usko sitten? Joel Carmichael yritti kirjassaan "Jeesuksen elämä ja kuolema"(Tammi 1962 ) todistella Jeesus Kristuksen vain poliittiseksi kapinoitsijaksi, joka toimi roomalaismiehittäjiä vastaan (tulee mieleen, että hauskin sovellus tästä on Mynthy Pythonin "Brianin elämä"-elokuva elokuva). 1500-luvun Lutherin ohella toisen tärkeän uskonpuhdistajan Jean Calvinin mukaan ihmisillä oli erityinen jumal-aisti, "sensu divinitas", minkä avulla ihminen sai varmaa tietoa Jumalasta. Monet uskovaiset ovat valmiita heittämään koko tieteen metodeineen romukoppaan vain saadakseen oman uskonsa ja kirjaimellisen raamatuntulkintansa nostetuksi ainoaksi oikeaksi, eräänlaiseksi "piilocalvinistiksi". Calvinin mielestä ihmisillä oli näet yleismaallista ominaisuutta: usko luojajumalaan ja uskomus hänen palvelemisensa tärkeydestä. Joskus kuulee puhuttavan uskomattomia satuja uskontojen yhteydessä kahdesta eri perustyypistä: filosofisesta ja historiallisesta. Filosofinen on kuulemma yhdessä koettua ja mietittyjä. Historiallinen, johon kristinuskokin luetaan, perustuu jonkun kokemuksiin ja toisen niistä kirjoittamiin tapahtumiin historiassa, joiden väitetään siksi olevan tosia. Joidenkin selitysten mukaan ihmisessä on muka jumalan mentävä aukko ja uskonnollinen usko on jollain tavalla helpompaa ja luonnollisempaa kuin epäusko varsinkin kun sitä tuputetaan kaikkialla yhä edelleenkin perimmäisenä elämäntotuutena. Uskonnollisten uskomusten ja käyttäytymisen selityksiä onkin etsittävä ihmismielen toimintatavoista eikä ulkopuolelta. Ihminen tässä pelissä se heikoin lenkki, jonka saa narutettua helpolla milloin minkäkin asian tai jutun orjalliseksi edusmieheksi. Ehkä siksi fiksuimmat ihmiset meistä ovat luoneet uskontoja selittääkseen selittämättömiä tapahtumia sekä arvoituksellisia luonnonilmiöitä. Uskonnot ovat terveen järjen vastaisia harhakuvitelmia, joita ihmiset tarvitsevat koska ovat niin epävarmoja itsestään ja taikauskoisia.

Uskontojen aseman tekee älyllisesti helpoksi se, että niiden käsitteitä on melkein mahdoton kumota paitsi jos lukee Johannes Lehmanin kirjaa "Raportti Jeesuksesta - erään väärennöksen pöytäkirja"(Otava 1972), jossa ei muuta tehdäkään kuin osoiteta kaikki tietomme Jeesuksesta Kristuksesta vääriksi ja valheellisiksi. Puheet jumalasta taas noudattavat aina kehäpäätelmää (petitio principii) eli virhepäätelmää, jossa päätellään kehämäisesti kaavaa, jossa jo sen premisseissä oletetaan se, mikä johtopäätöksessä on tarkoitus päätellä; jumala on olemassa, koska "pyhässä raamatussa" sanotaan niin. Mutta miksi raamattuun pitäisi uskoa? Vastaus on yhtä lapsellinen kuin on avuton uskokin tyhjään ei oikein mihinkään muuhun kuin vakuutteluun ja todisteisiin, joita ei ole kun ei voi olla olemassa, koska se ei ole totta eikä niin ole koskaan tapahtunut: koska se on jumalan sanaa! Ongelma on vain se mikä on jumala. Jos se on ihmisten määrittelemä jumalallisuus ihmisen näkökulmasta, joka ei tunne kaikkeuden olevaisuutta eikä tunne jumalaa, se ei voi olla jumala sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan vääristynyt toive ihmisen harhaluulona yliluonnollisesta ja kuvitelmasta jumalasta, jota ei siksi voi olla olemassa.

Jos jumalaa olisi pöyhimässä kaunokirjallisesti "Ruton" vuonna 1947 kirjoittanut Albert Camus, hän esittäisi suuret ja perimmäiset kysymykset epätavallisen suoraan ja konkreettisesti juuri tähän tapaan, ei teologien antaman hämäävän marssijärjestyksen, vaan järjen, logiikan ja epäilyn tarjoamin keinoin, jolloin mitään jumalaa tai jumalalisuutta kristillisessä mielessä ei olisi olemassa, vaan harhaluulo ja väärinymmärrys siitä, mikä menee oman ymmärryksen yli. Jumalasta puhuu myös ison paksun kirjan verran entinen roomalaiskatolinen nunna Karen Armstrong kirjassaan "Jumalan historia", joka käsittelee historiaa sekä juutalaisesta, kristillisestä että islamilaisesta näkökulmasta. Entinen nunna huomaa omasta epäuskostaan huolimatta "Homo sapiensin" olevan myös "Homo religiosus" - hengellinen olento. Jumalan hän kertoo huolimatta roomalaiskatolisesta taustastaan olleen tavalla tai toisella hämärä hahmo hänelle jo lapsuudessa. Kahdeksanvuotiaana hän joutui opettelemaan ulkoa katekismuksen kohdan jumalasta kaikkivaltiaana henkenä, joka yksin on olemassa omassa itsessään ja joka on täydellisyydessään ääretön. Armstrongista se ei merkinnyt hänelle silloin paljoakaan eikä oikeasti kosketa häntä vieläkään, sillä se on tuntunut hänestä aina tavattoman ikävältä, mahtipontiselta ja ylimieliseltä määritelmältä. Jumalasta kertovaa kirjaa kirjoittaessaan, hän alkoi uskoa ettei asia pidä edes paikkaansa. Nunnana hän huomasi, että jumala oli uskonnollisessa touhuamisessa sivuseikka kaiken huomion keskittyessä toisarvoisiin pikkuseikkoihin sekä uskonnon reuna-alueisiin itse jumalan pysyessä näkymättömissä ankarana orjapiiskurina, joka tarttui jokaiseen hänen tekemäänsä sääntörikkomukseen. Jumala ei tarkoittanut hänelle mitään tiettyä muuttumatonta ideaa, vaan kokonaista merkitysten kirjoa, josta osa oli keskenään ristiriitaisia ja jopa toisensa poissulkevia. Armstrong tulee paljastaneeksi kirjassaan yhden tärkeän seikan jo kertomansa "uskonnollisen tyhjyyden, tekohurskauden ja jumalattomuuden" lisäksi, että uskonnolliset kokemukset ovat oman mielen tuotetta ja itse keksittyjä, tulosta tunteiden ja mielikuvien tietoisesta työstämisestä:

"Toisinaan minut täytti hartauden tunne esteettisenä reaktiona gregoriaaniseen kirkkolaulun ja liturgian kauneuteen, mutta minulle ei koskaan "tapahtunut" mitään, mikä olisi johtanut jostain muusta kuin minusta itsestäni."

Armstrong ei nähnyt omien sanojensa mukaan kertaakaan profeettojen ja mystikkojen kuvailemaa jumalaa. Jeesus Kristuskin, josta luostarissa sentään puhuttiin huomattavasti enemmän, tuntui hänestä vain historialliselta hahmolta, joka kuului myöhäisantiikin aikakauteen. Juuri luostarissa nunna alkoi epäillä eräitä kirkon pyhiä opinkappaleita. Ja hän kysyy itseltään: miksi kukaan saattoi tietää varmasti, että Jeesus, ihmisen poika, oli lihaksi tullut jumala, ja mitä sellaiseen opetukseen uskominen oikeastaan merkitsi? Monet muutkin uskontokriittiset ajattelijat ovat asettaneet kyseenalaiseksi, oliko Jeesus Kristus sittenkään kristinuskon perustaja vai jotkut jo ennen häntä ja hän vain näiden ajatusten eteenpäin välittävä agitaattori. Armstrong alkoi ihmetellä seuraavaksi, oliko monimutkainen - ja hyvin ristiriitainen - kolminaisuusoppi tosiaan osa Uutta testamenttia vai oliko se monen muun uskonkappaleen tavoin teologien sepitettä Jeesus Kristuksen kuolemaa seuranneilta vuosisadoilta? On kamala ajatella näiden uskonnollisuuteen paenneiden ja sinne itsensä hukanneiden kannalta, ettei Armstrong ole ainoa uskonnollisissa instituutioissa mukana oleva ihminen, joka ei koe mitään uskonnollista tunnetta eikä jumalaa läsnäolevaksi. Hän alkoi ymmärtää, että pyhimysten näyt saattoivat olla pelkkiä tajunnan oikkuja. Herakleitos sanoi jumalan pitävän kaikkea kauniina ja hyvää oikeana, kun taas ihmiset olivat alkaneet katsoa mitä oikeaksi, mitä vääräksi. Tämän tajuttuaan nunna alkoi opiskella uskonnon historiaa, ja sitä perustelluimmilta alkoivat hänestä tuntua hänen vahvat epäilynsä kristinuskon oppien olevan ihmisten keksimiä ja pitkäaikaisen kehityksen tuloksia:

"Nyt tiede tuntui syrjäyttäneen Jumalan Luojan paikalta, ja raamatuntutkijat olivat osoittaneet, ettei Jeesus ollut ikinä väittänyt olevansa jumala."

Jumala alkoi hänestä näyttää yhä selvemmin harhalta, josta ihmiskunta oli kasvamassa eroon. Armstrong näki myös, miten nykyaikana maallistuneilla moraalisilla aatteilla oli omat älylliset ja henkiset opinkappaleensa, ja miten niiden avulla ihmiset pystyivät löytämään uskon ihmiselämän perimmäiseen tarkoitukseen, mikä oli aikaisemmin yksinoikeudella vain perinteisten uskontojen tehtävä. Juuri siksi voimme väittää elävämme mutta onneksemme pääsemässä tästä jossain vaiheessa lopullisesti eroon, - näiden perinteiden täyttämän ja historismin väärentämien silmälasien näkövinkkelistä (no kuka nyt elää ja kuka ei; kepulandiassa tango-ja taantumusrajan takana JOSSAIN IISALMESSA ja joidenkin heidän levittäytyessä, jostain kumman syystä sivistyksen keskuuteen pimentämään ihmiskunnan toivonaurinkoa "dimitriqvintuksina", eletään vielä 50-vuotta jäljessä henkisen ahdistuksen mutkaisella tiellä uskonnollisen moralismin tiukkapipoisessa ohjauksessa, ei enää Helsingissä) elämän antimien varassa eräänlaisessa "mukaolemisen" ja "mukatietämisen" välitilassa, missä usko on kuviteltua haihattelua ja järki se, joka joutuu näiden kahden jyräämänä tunteen nimissä hunningolle.