Eräs yritys muuttaa tanssi sanoiksi

Teksti Harald Olausen

"Kinestaattinen empatia ei tarkoita samaa kuin havaittujen liikkeiden ymmärtäminen ja tulkinta. Kinestaattinen empatia ei kerro meille, miltä tanssin osatekijät näyttävät, kuulostavat, haisevat tai maistuvat, minkälaisia rakenteellisia suhteita tanssissa voidaan havaita tai mitä merkityksiä nämä suhteet voisivat mahdollista saada. Oma näkemykseni on, että tanssia voi havainnoida monesta omalla tavallaan rajallisesta perspektiivistä, joista yksi on kinestaattisen tanssikokemuksen kuvaaminen. Havainnoijan tutkimusintressi, tutkimusaihe ja tutkimuskysymykset määrittävät, minkälainen havainnointi ja muut menetelmät palvelevat parhaiten tutkimuskysymysten kannalta relevanttien tanssin kuvausten ja tulkintojen tuottamista."

Näin sekavasti ja (muka) järkevästi hieman hienostellen kirjoittaa jo aiemmin mainittu tanssin tätimafiaan kuuluva teatterikorkeakoulussa professorina toimiva Kai Lehikoinen kirjassaan "Tanssi sanoiksi - tanssianalyysin perusteita" (Kinesis 2014). Lähtökohtana on Lehikoisen mukaan se, etteivät havaintomme tanssista ole välttämättä samanlaisia, koska emme havainnoi neutraalisesti, vaan niiden kulttuuristen ja sukupuolitettujen erojen pohjalta, jotka jokaisella meistä muodostavat itsellemme ominaislaatuisen habituksen. Habituksen? Mistä tässä on oikein kysymys? Mistä hän oikein puhuu? Lehikoinen tähdentää habituksella tarkoitettavan yksilön liikkumiseen, esiintymisen ja olemisen tapoja, jotka ovat syntyneet ja muokkaantuneet sosiaalisessa vuorovaikutuksessa muun muassa erilaisten kehon tekniikoiden kautta siinä yhteiskunnassa ja kulttuurissa, jossa ihminen elää.

Lehikoisen tapa esittää asioita on kummallinen. Ihan kuin hän olisi hölmöläisten tavoin tuomassa kirjoituksellaan säkillä pimeään tupaan ymmärtämättä miksi niin edes tekee. Yleensä asioiden tutkiminen tehdään vertaillen. Käsitteiden määrittelyssä auttaa se, että niitä vertaillaan muihin käsitteisiin. Konkreettiset esimerkit pitäisi ottaa mukaan. Ja jo se aiemmin mainittu tiedon soveltaminen. Ei ole mitään järkeä suoltaa pitkiä asialistoja ilman, että niillä olisi jotain merkitystä itse kokonaisuuden kannalta. Tekstissä on paljon muitakin ongelmia. Mitä hän haluaa sanoa tällä ja miksi se on kirjoitettu näin koukeroisesti pitkän kaavan mukaan? Ennen kuin hän pääsee itse asiaan, hän lainaa pitkän listan kuuluisien sosiologien, kuten mm. Marcel Maussin ja Pierre Bourdieun ajatuksia habituksesta. Ne kuuluvat asiaan, mutta vievät liikaa huomiota itse asialta, mitä kinestaattinen empatia on.

Samalla herää kysymys, onko kinestaattinen empatia edes tärkeä kirjan kannalta? On, sillä Lehikoisen tehtävä on yrittää löytää lihaa luun ympärille, jotta tanssijat oppisivat saman kuin yliopisto-opiskelijat eli sanallistamaan omat tunteensa ja kokemuksensa kaikesta kokemastaan ja näkemästään. Mutta itse asialle se on itseasiassa vain haitaksi. Miksi puhua asioista, jotka eivät varsinaisesti kuulu käsiteltävään aiheeseen? Lehikoinen jatkaa kertomalla, miten fenomenologia haastaa formalismin ajatukset toiminnan ongelmattomasta havainnoinnista - toiminnan yksityiskohdat eivät ilmene vain osana rakenteellisia suhteita, vaan osana ympäristöä, jossa toiminta saa merkityksensä ja tulee ymmärretyksi.

Nyt pääsemme vasta itse varsinaiseen asiaan, jonka olemme voineet lukea rivien välistä, eli miksi taiteesta pitää ja saa puhua vain sillä tavalla, kuin taiteentekijät itse haluavat? Kyseessä on taideinstituutioiden normaali tapa soveltaa ja arvostella taideteoksia suppeasti "esteettisesti" juuri siinä merkityksessä, jossa esteettinen yleensä määritellään elämän praksiksesta erilliseksi. Näin Lehikoinen ei toki tee, mutta jäljet pelottavat ja johtavat aina sylttytehtaalle puhuttaessa taiteesta, varsinkin jos taiteesta puhuvat itse taitelijat ja haluavat heidän määrittelynsä kokemuksesta ja havainnoinnista tulevan yhteiseksi sanaksi.

Lehikoinen kirjoittaa tanssintutkimuksesta, jonka hän kuvittelee luonteeltaan poikkitieteelliseksi. Kirjansa tavoitteeksi hän on asettanut "suhteellisen helppotajuisuuden" ja ajatuksia herättävän johdatuksen tanssianalyysiin teorian osana tanssintutkimusta ja -pedagogiikkaa. Kirja ei kuitenkaan vastaa itse esittämiinsä kysymyksiin suppean tulokulmansa takia. Lehikoinen perustelee valintaansa sillä, että niiden yksityiskohtainen esittely olisi vienyt liikaa tilaa hänen omilta (typeriltä) johtopäätöksiltään, sillä hänelle hänen oman eklektisen otteensa esittely on tärkeämpää samoin kuin se, että hän painottaa tutkimuksensa jälkistrukturalismiin ja sosiaalisen konstruktionismin ajatuksiin kielen ja diskurssin merkityksestä todellisuutta, itseä ja kokemuksia koskevien "versioiden " rakentamisessa.

Kirjan suurin ongelma on se, että Lehikoinen on tanssinopettaja, joka on katsonut paljon tanssia ja halunnut muuttua osaksi sen maailmaa, ja se näkyy juuri sillä kapealla ja osin jopa tanssimaailmaan tyypillisellä kopealla asenteella, mikä sulkee kaiken muun kuin tanssin, eli järjen tanssin omalakisen maailman ulkopuolelle. Lehikoisen työkaluja tutkia tanssia ovat muodinmukaiset opit sukupuolentutkimuksesta, kulttuurintutkimuksesta, sosiaalipsykologiasta sekä tanssipedagogiikasta. Sen ulkopuolinen maailma ja esteettiset teoriat ovat hänelle melko vieraita ja siksi kirjaa oli sekä ikävä että turha lukea. Se ei oikein tarjonnut mitään uutta eikä ojentunut otsikkoaan pidemmälle. Puhumattakaan kinestaattisesta empatiasta, joka ei myöskään auennut lukijalle.

Ei pitäisi lähteä merta edemmäs kalastelemaan, kun odotettavissa oleva lopputulos on tällaista sekavaa sillisalaattia, mikä ei ole oikein mitään eikä kenenkään makuun varsinkin, jos kirjoittaa melko kankealla kielellä oppaan siitä, miten tanssin voi muuttaa sanoiksi eihän tarkoituksena pitänyt olla kulttuuripoliittisen ohjelman kirjoittaminen sosiaalidemokraattien puoluekokouksen suurtalouskokkeja ja ay-pamppuja täynnä olevaan kokoukseen, missä menee läpi mikä tahansa järjettömyys ja täynnä sekavaa ristiriitaisuutta oleva läpyskä, kunhan sitä ei ole kirjoitettu punaiselle paperille ja paikalla on palanpainikkeeksi riittävä määrä tarjolla ilmaiseksi Lidlin alennuskaljaa ja jauhomaisia grillimakkaroita.

Mutta ovatko tanssiin liitetyt mielikuvat millaisia ja kenen toimesta on syntynyt esimerkiksi se nykytanssin kaanon, jonka nimeen tänään tanssielämässämme vannotaan ja minkä mantraa hoetaan kuin virallisena totuutena? Entä millainen on ollut se matka, missä nykytanssi on kuoriutunut läpi lastentautien nykypäivään? Entä millaista on ollut tanssin sanallistamisyritykset?

Näihin kysymyksiin Lehikoisen kirja ei tarjota riittävän kunnollisia, aitoja ja vakavasti otettavia vastauksia. Kirjan lähtökohta on se sama ymmärrettävä opetushallituksen esittämä huoli taiteen perusopetuksen yhteydessä, etteivät taiteen opetuksesta vastaavat avaa oppilaille uusia mahdollisuuksia ymmärtää taidetta. Nykytanssi ei ole sitä, millaista sen tekijät väittävät olevan.

Ongelma on vähän sama kuin yleisesti nykytaiteellakin. Kyseessä on tulkinta. Tanssin sanoiksi muuttaminen rajoittuu lähinnä tanssijan taitoja koskevaan puheeseen. Muu alue on hämärää eivätkä tanssijat osaa analysoida omia teoksiaan, saati sitten puhua tanssista yleisesti tai liittää sitä osaksi laajempia kokonaisuuksia. Tanssijat osaavat kertoa mielipiteitä mistä pitävät tai mistä eivät, ei paljon muuta ja se häiritsee tanssikeskustelua, jota dominoivat Kai Lehikoisen tapaan vaikeaselkoista munkkilatinaa täysin keskustelusta pihalle oleville tanssijoille.

Tanssijoiden tulisi kyetä pohtimaan (ainakin käytyään teatterikorkeakoulun tanssitaiteen opinnot läpi) omaa esiintymistään sekä tapaansa tulkita tanssiteos sekä ymmärtää laajemmin taidetta osana yhteiskuntaa esimerkiksi pragmaattista estetiikkaa edustavan Richard Shustermanin tavoin, joka oli sitä mieltä, että vaikka löytäisimme tietyistä teoksista hyvinkin avointa yhteiskuntakritiikkiä, ja vertailemalla teosten erilaisia näkemyksiä tulisimme kriittisen tietoisiksi yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta, tämän kaiken väitetään neutralisoituvan sillä, että teokset kuuluvat taiteen instituutioon.

Miten tämä liittyy tanssiin? Hyvinkin oleellisesti sillä tällaisen autonomisen taiteen, mitä tanssikin on, ideologisesti ahtaita rajoja ei ole pakko hyväksyä, eikä voikaan, jos ajattelee rationaalisesti, sillä Lehikoisen (on mennyt 15-vuotta yliopistossa hukkaan) tanssin puhtauden ja siitä puhumisen varjelemiseksi kirjoittaman kirjan pitkäpiimainen oikeutus ei ole enää uskottavaa eikä edes hyväksyttävää. Tällä tavalla tätien tanssimafia käyttää kuitenkin ovelasti hyväkseen demokraattista populismia antaa kaikkien arvojen kukkia (vihreät) edistääkseen (muka)nöyrää yhdenmukaisuutta ja (muka)uuden palvontaa, vaikka eivät sitä käytännössä tee nauttiessaan asemansa mukanaan tuomista eduista makutuomareina ylhäisissä norsunluutorneissaan.

Helsingin Sanomissa oli kulttuuriosastolla tiistaina 20.7.2021 toimittaja Mikko-Pekka Heikkisen kirjoitus otsikolla "Tekoverta ja tanssiesityksiä", missä kerrottiin, miten ympäristöliike Elokapinan provosoivat esitykset julkisilla paikoilla täyttivät taiteen tunnusmerkit, jos asiantuntijoita oli uskominen. Järjestö itse kutsuu kuitenkin performanssejaan "aktivismiksi", jolloin herää kysymys siitä, missä tanssijat olivat silloin kun piti herätä ja ymmärtää jotain ja miksi oikea tanssi ei enää viihdy taidetanssin sisäsiittoisissa saleissa?

Syy on tässä: eettinen, sillä filosofi Richard Shustermanin mukaan (korkea) taiteen, joksi tanssikin voidaan luokitella, ja jota John Dewey moitti sivilisaation kauneussalongiksi, olisi vastattava myös syytökseen, että se epäsuorasti tukee kurjaa ja epäoikeudenmukaista sosiaalista todellisuutta tarjoamalla korvikkeeksi kuvitteellisen maailman, jossa toteutumattomat toiveet onnellisemmasta elämästä ja oikeutetut vaatimukset paremmasta yhteiskunnasta korvataan toisilla, sublimoidaan ja tyydytetään - mutta vain mielikuvituksessa:

"Näin taiteen "todellisen illuusion" harhakuvamainen onni lamaannuttaa edistyksellisen praksiksen. taiteen loistokkaat tuotteet kumoavat lumoavuudellaan taiteen luomisen ja ihailun kurjat ja häpeälliset aineelliset olosuhteet. Taiteen miellyttävän kauneuden ja täydellisyyden vietteleminä oletamme, että myös sen luojat - ihmiset ja yhteisö - ovat saavuttaneet vastaavan täydellisyyden ja tyydytyksen ainakin taiteen henkisessä maailmassa, jota pidetään karkeaa, arkisen materiaalista olemassaoloa arvokkaampana."

Tästä Lehikoinen ei puhu, kun ei halua eikä osaa eikä hänen kirjastaan ole apua tällaisille "todellisille esteettinen-eettinen"-pohdinnoille, joita ihmisoletetutyksilöt käyvät tanssisalien ulkopuolella tänään kiihkeästi. Lehikoinen yrittää tanssin uskotella olevan oma erillinen saarekkeensa omassa pienessä tanssivaltakunnassaan. Nämä eskapistiset harhakuvitelmat auttavat Shustermanin mukaan meitä sietämään ja samalla säilyttämään todelliset elinehdot, jotka eivät muutu vähemmän surullisiksi jättämällä ne surullisesti vaille huomiota, peittämällä ne kiehtovalla esteettisellä ulkokuorella.

Siksi Elokapina ei halua kutsua performanssejaan perinteisillä taiteen nimillä, vaikka ne ovat sitä, vaan aktivismiksi, jota ne myös ovat, nyt merkityksenään painotus poliittisen toiminnan suuntaan, jossa seuraava aste on terrorismi esityksen ollessa vain esimakua, millä on eettinen merkitys ohi esteettisen, juuri päinvastoin kuin (korkea)taide, joka ei auta "vakiintuneen elämäntavan puolustamista" ainoastaan miellyttävällä kuvalla paremmasta "yhtenäisyyden" ja "vapauden" järjestyksestä vaan myös vaatimalla, että materiaalista todellisuutta parempana sitä on arvostettava universaalisti.

Mikko-Pekka Heikkinen aloittaa Hesarin juttunsa kertomalla, miten musta-asuinen mies keskeyttää metsätalousseminaarin, kun tilaisuus on alkamaisillaan. Videotallenne Youtubessa näyttää, kuinka mies siirtyy luentosalin käytävälle ja alkaa tanssia. Yleisöstä samanaikaisesti nousee neljä muutakin tanssijaa, jotka liikkuvat kuin tanssijat. Puhujalla menee salin edessä pasmat sekaisin. Se on ollut tarkoituskin. Hämmentää liikkuvaa vettä. Turvamiehet saapuvat paikalle. Musiikki nostaa hälytasoa ja ilmahälytys alaa ulista korvissa:

"Yhtäkkiä musiikki loppuu. Viimeinen häätämätön tanssija lysähtää makaamaan keskikäytävälle, ja samalla hetkellä lavan edessä ryhmän aktiivi levittää banderollin. Lakanassa lukee "hiilinielu". Allekirjoituksena Elokapinan alkuperäisnimi Extinction Rebellion". Ensimmäinen seminaaripuhuja on ehtinyt lavalle. Hänkin vaikuttaa hämmentyneeltä, mutta kannustaa yleisöä antamaan tanssijoille aplodit. Välikohtaus oli ohi, mutta mitä oikein tapahtui? Nähtiinkö aktivismia vai taidetta. Jos taidetta, niin mitä lajia?"

Hesarin tanssi- ja teatterikriitikko Maria Säkön mukaan Elokapinan esitykset olivat performansseja vähän samaan tapaan kuin Suopanterrorin (josta olen kirjoittanut Rovaniemen taidemuseota käsitellessä artikkelissani kirjassani "Rovaniemeläistarinoita" Kulttuuriklubi 2014, ja sitä voi lukea ilmaiseksi kustantajan verkkosivuilla: www.kulttuuriklubi.com) performanssit, joissa pyritään kiinnittämään huomio saamelaisiin ja heidän elinympäristöönsä:

"Säkön määritelmässä performanssi voi sisältää elementtejä tanssista, teatterista tai kuvataiteesta. Hän siteeraa taidehistorioitsija Helena Erkkilää, jonka mukaan performanssitaiteeseen liittyy uskomus tai lupaus sen kyvystä muuttaa ihmiselämää, saada aikaan sosiaalista muutosta ja sekoittaa taiteen ja elämän rajoja. Näkisin, että Elokapinan performanssit tekevät juuri tätä, Säkö sanoo."

Lehikoinen on enemmän huolissaan tanssijoiden kyvystä puhua selvästi kulttuurisektorin ulkopuolella erilaisille asiakasryhmille, rahoittajille ja medioille, siis sitä myyvää ja sokerista ei-totuudenmukaista kuvaa siitä, mitä tanssi ei ole, vaan siitä mikä myy parhaiten; se on Lehikoisen tanssin sanallistamisen oikea tarkoitus. Kääriä namu houkutteleviin papereihin, jotta se olisi helpompi myydä. Kyseessä on tuotteistaminen: "Tanssitaiteesta kirjoittaminen on erityisen tärkeää sen eri ilmenemismuotojen tunnettuuden ja arvostuksen lisäämiseksi yhteiskunnassa. Nykyisessä poliittisessa ilmastossa on entistäkin tärkeämpää tajuta, että tanssitaiteen saama arvostus ja rahoitus ovat suhteessa siihen, miten tanssitaide yhteiskunnassa ymmärretään."

Miten kaikki tämä mauton nuolenta on mahdollista, ettei kukaan ala epäillä sitä ja sen oikeutusta? Siksi, että se on istutettu kuin ruiskeena ammattitanssijoiden verenkiertoon. Ja ihan kuin tanssijankoulutukseen kuuluisi viikoittainen ruskea maalipurkki, millä maalata kielensä. Jos olisi olemassa taiteen laatutarkastuslautakuntaa - hieman nuhriintuneen maineen saaneen valtion tarkastusviraston VTV:n kaltaista - voisimme (ehkä?) saada raportteja siitä, ovatko hienolta kalskahtavat tavoitteet toteutuneet tanssissa tai niissä esityksissä, joihin sekä julkista että yksityistä tukea on kaadettu miljoonien eurojen edestä viime vuosina kuin Kankkulan kaivoon, ellei Tero Saarisen huipputuotteistettu ja ahne tanssiryhmä ole ehtinyt tyhjentää koko kirstua tulevaa ja aina 2030-luvulle saakka kestävää maailmankiertuettaan varten.

Mutta silloin arvioitsijan pitäisi tulla tanssin tätimafian ulottumattomista suomalaisen korruptoivan konsensuksen ulkoruokinnasta. Se on Suomessa lähes mahdotonta ja olisi toteutuessaan ennenkuulumatonta. Meillä on nimittäin tapana, että valvottava valvoo itseään. tai jos ulkopuolista valvontaa on, tulee se lähipiiristä ja on lähinnä kannustavaa päänsilittelyä.

Yksi selitys sille, miksi näin tehdään ja miten tämä on mahdollista valvovien silmiemme alla, löytyy Kai Lehikoisen kirjan antamasta hyvästä huonosta esimerkistä siitä, miten tanssista pitää ja saa kirjoitta kopioivasti, ja vielä kaiken tanssin tätimafian kaanonin toistaen sellainen kirjoittaja, usein tanssija itse, joka ei ymmärrä alkuunkaan luettua (ehkä luki -ja kirjoitushäiriön, autismin tai adhd:n takia - tyypillisiä tauteja sanoista piittaamattomille esiintyville ja keskittymiskyvyttömille taiteilijapersoonille), eikä osaa kirjoittaa harakanvarapaita edes välttävästi.

Siksi opas on kirjoitettu; se on selkokielinen määräys kertoa näkemästään muunneltua totuutta, koska kaikki niin tekevät, ja se on yksi taiteen tekemisen ja sillä ansaitsemisen perusedellytys. Lehikoinen on itse oppaassaan kuvaamansa varsinainen skopofiili eli tirkistelijä, joka katsoo tirkisteltävää ympäristöään varsin kapeasta kuvallisen viestinnän tarjoamasta pinnallisesta raosta. Lehikoinen an antanut periksi haasteelle eikä ymmärrä sanan edelleenkin toimivan kaikkialle ruton tavoin levinnyttä valheellista kuvaa vastaan. Koko Lehikoisen opas vaikuttaa skopofiiliseltä tästä näkökulmasta Lehikoisen itsensä toimiessa kirjoittajana tanssitirkistelijänä tuohuissaan.

Lehikoinen käyttää valheisiin kannustavassa totuuden kaunisteluoppaassaan eufenisminä, eli kiertoilmaisuna sanaparia "tanssin kielellistäminen", mikä tarkoittaa käytännössä lupaa mielikuvituksen nimissä valehdella niin paljon kuin köyhä ja yksipuolinen sanavarasto antaa myöten Jonathan Haidtin rohkaisemana. Hän muistutti ihmiselämän harhoissa, oikuissa ja erikoisuuksissa tunteiden osuuden olevan suuri. Tunne asettuu järkeä vastaan ja itsepetoksesta tulee kollektiivinen normi silloin, kun on kysymys jostain mitä ei ole, mutta minkä haluttaisiin olla olemassa, ja mistä puhutaan koko ajan kuin se olisi ollut olemassa aina.

Tanssijat eivät tee tässä muista taiteilijoista poikkeusta. Hekin haluavat toimia yhdessä ja olla muiden tavoin osa isompaa joukkoa, ajatusta ja tarinaa eivätkä välitä siitä, onko se tosi vai keksitty; he eivät hyväksy itselleen vahingollisia totuuksia vaan puolustautuvat yhteisesti hyväksyttyjä valheita vastaan hyökkääviä kaikin mahdollisin tavoin. Siksi opas on kirjoitettu eikä se helposti näytä todellista luonnettaan, sillä ovela Lehikoinen esittää valheensa peitellysti. Hän väittää oppaansa tarjoavan tanssijoille "perusteltuja mielipiteitä" tarjotakseen heille todisteita tulkinnan tueksi, liittää taideteokseen ominaisuuksia ja lisäksi vielä tarjota keinoja sen arvioimiseen. Mutta rivien välistä hän vihjaa syyn olevan muualla: "On erikoista, että esimerkiksi Adsheadin tutkijaryhmä ei neuvo, miten taitava havainnoija käytännössä kehittäisi havainnointikykyään saadakseen tanssista irti jotain olennaista."

Ei kukaan saa tanssista irti mitään oleellista vaan sen, mitä haluaa tai vielä todennäköisemmin ei mitään. Mikä on jotain oleellista hänen mukaansa? Se on juuri sen määritelmä, mikä pitää sisällä tanssin tätimafian tunkeutumisen tanssiin poliittisesti korrektiiveilla kysymyksillä. Näin tanssi saa itselleen vieraita määritelmiä, jotka palvelevat tanssin ulkopuolista yhdenmukaisuutta, ei tanssin sisäistä maailmaa liikkeen keinoin, mikä halutaan pitää lukijalta piilossa, ettei hän hermostuisi, kun tajuaisi kaiken olevan sittenkin vain huijaamista. Tanssissa ei voi olla mitään muuta oleellista, kuin itse liike ja katsomiskokemus ilman sanoja ja selittelyjä, jotka eivät voi tehdä muuta kuin eksyttää itse asiasta, joka on tunne, ja viedä harhaan itse asiasta, joka on sekä tämän että sen ymmärtäminen, että tanssin ainoa oikeutus on itse tanssi - muulla ei pitäisi olla mitään väliä.

Näin Lehikoinen eksyttää tahallisesti lukijansa jo heti aluksi ja väittää lähtevänsä etsimään neuvoja muualta. Miksi pitäisi etsiä sitä muualta, kun se löytyy läheltä itse liikkeestä? Tässä onkin valheen ja sen ylläpitävän tanssin tätimafian oikeutus. Muualta tarkoittaa heitä ja lainattuja sanoja ja merkityksiä oppikirjoista, joita myös Lehikoinen käyttää. Seuraa pitkä lista hienolta kalskahtavia sanoja ja selityksiä, joilla ei ole mitään tekemistä itse asian kanssa, mutta mikä kuuluu pakollisesti hoettavana mantrana tanssin yliopistolliseen koulutukseen, jotta voidaan näyttää muille taiteille tanssin kasvaneen täysikäiseksi, kun se osaa lainailla tieteen puolen termistöä ja soveltaa niitä muka itsenäisesti tanssiin kuten: "Tieteeseen observoinnin käsite tuli lähinnä brittiläisen filosofian 1500-1600-luvuilla kehittämän empiirisen luonnontieteen kautta. Positivismin nimi tulee ranskalaisen sosiologin August Comten käyttämästä positiivisen käsitteestä".

Tällaiset lainaukset kuuluvat yksinkertaisuudessaan peruskoulun filosofian kursseihin. Miksi näistä itsestäänselvyyksistä pitää mainita tanssin sanallistamista opastavassa yliopisto-oppaassa? Siksi, että se on yhtä tyhjän kanssa kuin itse opas ja sanallistamisyritys. Kirjoittaja luulee sen olevan hienoa. Samoin ehkä jopa tyhmempi lukija. Mutta ei se ole. Jonkin toteaminen ei ole mitään muuta kuin kopioimista, ruumis vailla sydäntä, ajatus vailla järkeä. Pitää olla subjekti ja objekti, jotka korreloivat toisiaan. Tiedolla ei ole mitään merkitystä, ellei sitä sovelleta jostain johonkin. Lehikoinen siis tietoisesti jallittaa meitä, valehtelee ja kirjoittaa tyhjää koska on pahoissa vaikeuksissa, kun ei saa eikä osaa kirjoittaa mitään järjellistä uutta ja vielä ymmärrettävässä muodossa kellon raksuttaessa ja tyhjän paperin hänen edessään pysyessä tyhjänä.

Mutta ei sillä väliä. Ei näitä kukaan koskaan lue hän tietää. Tärkeintä on näyttää fiksulta varsinkin, jos ei ymmärrä Lehikoisen tavoin mistä todella on kysymys, kuten myös monen opasta lukevan kohdalla todennäköisesti on. Eikä tämä ole oppaan ainoa epä-älyllisyys. Päinvastoin. Niitä riittää lähes joka sivulle, kuten luvussa "Havainnot ja aistit", jossa hän opettajamaisesti alleviivaa sitä, mitä aistit ovat ja mitä niillä voi tehdä, ihan kuin emme muka tietäisi sitä jo pikkulapsesta lähtien: "Ilman aistien kautta syntyvää elettyä, kehollista kokemusta tanssiesityksen havainnointi olisi mahdotonta. Kuitenkaan kyse ei ole vain tanssin aistimisesta vaan siitä, mitä poimimme jatkuvasta havaintojen virrasta lähempään tarkasteluun ja miten merkityksellistämme havaintojamme."

Kyse on valehtelemisesta. Puolalainen sosiologi Zygmunt Bauman antaa erilaisena yhteiskunnallisena merkityksenä sanan "notkeus", jota hänen mukaansa voidaan pitää jopa osuvana metaforana, kun halutaan kuvata nykyistä, monessakin mielessä "uudenlaista" vaihetta modernissa historiassa, mutta myöntää heti perään auliisti, että ajatus saattaa olla ristiriitainen. Silti hän pitää kiinni kannastaan modernin synnynnäisestä "notkeudesta", minkä voisi myös tulkita perinteisimmin sanalla "valheellinen tai petollinen" alati muuttuvassa olemuksessaan ja merkityksessään:

"Moiset vastalauseet ovat paikallaan varsinkin, jos muistamme, että Kommunistisen manifestin kirjoittajien keksiessä kuuluisan iskulauseen "kaikki pysyväinen haihtuu utuna ilmaan" (melting the solids) puolitoista vuosisataa sitten he viittasivat tekoihin, joilla itseluottamusta ja elämäniloa uhkuva moderni henki suuntasi yhteiskuntaan, joka oli sen kunnianhimoiseen makuun aivan liian joustamaton ja vastahakoinen muuttumaan ja muokkaantumaan - olihan tuo yhteiskunta kaavoihinsa kangistunut. Moderni henki oli moderni vain, koska se oli päättänyt, että todellisuus täytyy vapauttaa oman historiansa pakkopaidasta - ja se taas onnistuisi vain sulattamalla kiinteät aineet (sulattamalla toisin sanoen, määritelmän mukaan, mikä kestää aikaa eikä piittaa sen kulumisesta tai on immuuni sen kululle). Tuo tavoite edellytti puolestaan "pyhän maallistamista": menneisyyden ja ennen kaikkea tradition, siis nykyisyydessä olevien menneisyyden kerrostumien ja jäänteiden, kieltämistä ja riisumista sädekehästään. Siksi moderni henki vaati sen uskomuksista ja uskollisuuksista taotun suojavarustuksen murtamista, joka salli kiinteiden aineiden vastustaa norjistumista."

Professori Airaksinen ihmettelee mikä on tämä tapa ja mitä siitä seuraa, ja väittää ihmisen kokeman nyky-ympäristön paineen olevan kova ja määräilevä: "ihminen ei voi elää miten vain. Kaikella on rajansa. Jotta rajat olisivat olemassa, ne on ensin vedettävä. Tämä vaatii välineitä. Tärkein näistä on kieltosana, "ei", joka erottaa sen, mikä maailmassa on, siitä, mitä maailmassa ei ole, ei saa olla eikä tule olemaan." Airaksinen kysyy, jos myönteinen ajattelu johtaa itsepetokseen, mitä se sitten olisi ja miten se syntyisi? Aiemmin Airaksinen on jo todennut, ettei kaikki myönteisyys houkuttele paheeseen: "Kun vain ajautuu ajatusten ja tapahtumien virrassa pitäen niitä hyvinä ja suotavina, ei joudu moraaliseen vaaraan. Tämä on viatonta myönteisyyttä, jossa piilotettu "kyllä"-sana tekee työtä käyttäjänsä hyväksi. Itsepetos vaati enemmän. Se on myönteisyyden epätoivoa."

Yristys muuttaa tanssia sanalliseksi on vaikea. On kirja silti hyödyllinen niille, joita tanssi kiinnostaa. Ensimmäisessä luvussa Lehikoinen tekee yleisanalyysin tanssitutkimukseen ja tanssianalyysiin kehittymiseen oppiaineena, Toisessa luvussa hän valottaa ansiokkaasti tanssin formalistista tutkimusotetta ja mitä se on. Kolmannessa luvussa Lehikoinen käsittelee tanssin havainnoimisen haasteita sekä kielen roolia tanssin merkitysten tuottamisessa, Neljännessä luvussa puhutaan genrestä, kontekstista ja tyylistä. Viidennessä luvussa keskitytään tarkastelemaan tanssin tulkintaa ns. uuden tanssintutkimuksen näkökulmasta. Kuudennetta lukua "Tanssin kirjoittamaan", missä käsitellään kirjoittamista ilmaisunvapautena, tanssista kirjoittamisen syitä sekä kritiikin kirjoittamista, käsittelen erikseen myöhemmin.