Kun pyrkimyksistä on vaivaa ja halut eivät toteudu

Teksti Harald Olausen

"Hän ikuisti kaukaisia maailmoja aikaisempaa yksityiskohtaisemmin. Ne olivat kauniita, suurenmoisia. Täynnä hämmästyttäviä ihmeitä. Vaikuttavien pintojen alla ei ollut kuitenkaan mitään. Ei rakkautta ei vihaa. Ei valoa eikä pimeyttä. Isä näki vain, mitä kuvista puuttui. Eikä huomannut sitä, mikä oli aivan edessä."

-Brad Pittin elokuvassa Ad Astra näyttelemä majuri Roy McBride lopussa

Ad Astrasta paistaa läpi vanhan maailman kartesiolaisen ajattelun perinne, jonka mukaan ihmismielen tietoisuus omista toiminnoistaan, johon ajattelua koskevat käsityksemme aiemmin perustuivat, ei ollut aistien vaan ymmärryksen tehtävä. Juuri siksi Ad Astra voisi olla eräänlainen kielipeli ja halutessaan myös nokkela vastine latinankieliselle Ad hominem Tu quoque (niin sinäkin) -tokaisulle, mikä tarkoittaa esitetyn argumentin kyseenalaistamista, sillä perusteella, että se on ristiriidassa esittäjän oman toiminnan tai hänen aiemmin esittämänsä argumentin kanssa. Tämän virheen yleinen kaava on seuraava: Henkilö X esittää argumentin A. Henkilön X elämäntavat ovat A:n vastaiset. Siispä A on epätosi.

En ota vakavasti yhtään tupakoivaa luonnonsuojelijaa. USA on muka paraskin lässyttämään ihmisoikeuksista, kun se itse teloittaa omia kansalaisiaan koko ajan. Neitsyiden ei pitäisi puhua seksistä yhtään mitään! Mutta ehkä kyseessä on sittenkin enemmin ad hominem cicumstantiae, sillä elokuvassa on sattunut virhe niin ihmisten tekemänä kuin ison koneistonkin ja niitä peitellään (yksilö kokemalla aiheetonta syyllisyyttä). Ad hominem cicumstantiaessa hyökkäyksen kärki kohdistuu persoonan sijasta asianhaaroihin. Virhe käsittää myös väärään auktoriteettiin vetoamisen. Ad Astrassa koko universumi kärsii tästä ja toimii itseään vastaan. Tästä on aina kärsinyt niin ihminen kuin totuuskin.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Argumentum_ad_hominem

Ad Astra on pelottava kertomus ihmisen yksinäisyydestä, vastuusta ja suruista. Se on kuin itse elämäkin elokuvan mukaan: yksisuuntainen avaruusmatka, jolta ei ole paluuta, mutta myös aavistus siitä kauhistuttavasta tulevaisuudesta, missä ei ole enää mitään inhimillistä jäljellä ja jumalan paikan on ottanut tekoäly. Kysymyksessä on tietoisuus, se ulkopuolella oleva vastaan, se subjektiivinen, sisäpuolella oleva. Ad Astrassa se toistaa buddhalaisesti ihmiselon piinaava piruettia oman ja isien syyllisyyden ympärillä; teinkö minä vai isäni väärin ja kuka maksaa loppulaskun?

https://www.digivallila.com/l/the-zone-of-interest-on-hyytava-muistus-pahan-arkipaivaisyydesta/

Ei tarvitse mennä merta edemmäksi kalaan, kun palaamme ihmiskunnan alkuun kreikkalaisiin, jotka näistä asioista kirjoittivat, ja valittivat näytelmissään sekä filosofiassaan; on kaksi asiaa, joka on ihmiselle ominaista, mutta myös tuhoisaa, pyrkimys ja oman kohtalonsa unohtaminen tai väärinymmärtäminen. Kun puhumme ihmisestä, mukaan astuu aina virhe, sillä ihminen on inhimillinen tehdessään virheitä. Kukaan ei voi olla täydellinen – ei konekaan, ja juuri siitä on Ad Astrassakin lopulta kysymys (ja anteeksiannosta sekä armosta kristillisesti ymmärrettynä).

https://www.digivallila.com/l/tavallisen-mielen-huokauksia-runoja/

Virheistä kirjoittaa David Robson Älykkyysloukko-kirjassaan ja sanoo rajanneensa aiheen käsittelyn kolmeen erityiseen kysymykseen. Miksi fiksut toimivat tyhmästi? Millaisia taitoja ja taipumuksia heiltä puuttuu, jotka voisivat selittää nämä virheet? Ja kuinka voisimme kehittää ominaisuuksia, jotka suojaisivat meidät monilta erehdyksiltä? Robson kertoo kirjottaessaan kirjaansa tarkastelleensa kaikkia näitä kysymyksiä yhteiskunnan jokaisella tasolla aloittaen yksilöstä.

https://www.digivallila.com/l/miksi-teemme-tyhmia-virheita-ja-miten-tehda-parempia-paatoksia/

Ihminen etsii, epäilee, on onneton, suree ja lopulta tuhoaa itsensä ja rakastamansa muuttuessaan juuri siksi, miksi ei haluaisi. Onko tämä ihmisen kohtalo? Onnellisuus se ei ainakaan ole länsimaisen ajattelun mukaisesti. Professori Timo Airaksisen mielestä on opittava nauttimaan siitä pienestä mitä on. Suunnitelmat kaatuvat. Pyrkimyksistä on vaivaa. Halut eivät toteudu. Suuret tulevaisuuden suunnitelmat onnistuvat, jos onnistuvat, eikä niiden onnellistuttava vaikutus ole tässä ja nyt. Haave tulevasta onnesta ei ole mistään kotoisin. Me haluamme olla onnellisia tässä ja nyt, hän pohtii alla olevassa DigiVallilan kolumnissaan.

https://www.digivallila.com/l/onnellisen-elaman-ehdot-ja-mahdollisuudet/

Ad Astra on kuin Coppolan Kauriinmetsästäjien tulevaisuuteen sijoittuva uusinta, missä hullu eversti villiintyneen laumansa kanssa on uhka amerikkalaisuuden kuvalle, ei itse Amerikalle. Samoin on Ad Astran päähenkilön isä fanaattisuudessaan etsiä elämää muualta universumista. Pahaa ei voinut tehdä, ellei lakannut pelkäämästä "que dira t'on" - on myös syy, miksi uskonnot aikoinaan synnytettiin. Ne olivat varoittavia liikennemerkkejä epämoraalisille hurjastelijoille. Mutta entä kun elää tyhjiössä vailla inhimillisyyttä, toisia ihmisiä ja rakkautta? Ad Astrassa on kyse ihmisen ja koneen välisestä erosta. Onko sitä? Kasvoton valta on ohjeita, varmistuksia, jotta kukaan ei innostuisi liikkaa. Ihminen on edelleenkin "heikko" eli tunteidensa vallassa toimiva. Mutta ihmisyys on vain muuttunut kehitykseksi ja todelliset tunteet vahingollisiksi.

https://www.digivallila.com/l/schindlerin-lista-ei-enaa-vakuuta-ja-tassa-yksi-syy-siihen/

Tuntuu kuin maailma olisi laajentuessaan supistunut pään sisäiseksi monologiksi itsensä kanssa ja mystinen hiljaisuus kaiken ympärillä muuttunut selittämättömäksi jumaluudeksi, jolla ei ole päätä, ei häntää – ei siis loppua ei alkua – sitähän ajaton avaruus itsessään ilmentää. Ei ihme että nuoret ovat kiinnostuneita persoonallisesta jumalasta, minkä olemus, ja tarinat ihmisen silmin nähtynä sekä henkilökohtaisesti koettuna, rauhoittavat epävarman maailman keskellä varmasti turhaan kyselevää mieltä. Mutta elämällä ei ole muuta tarkoitusta kuin olla ja sitten kaikki on ohitse, vaikka kuinka uskottelisi itselleen muuta. Elämäntarkoitus voi olla ilman turhia selityksiä vain 42, ja sillä siisti, Douglas Adamsin Linnunradan käsikirja liftareille-kirjan mukaisesti.

Mutta mikä on Ad Astra- elokuvan lopullinen sanoma? Koti käsitteenä toistuu kahden miehen välillä useasti. Isällä ei ole kotia. Pojalla se on aina ollut yhtä irrallinen, kuin kuvitelmissaan epätodellinen. Nyt hän haluaa kotiin ja päästä eroon yksinäisyydestään. Elokuvan sisin vihjaa muusta: kyseessä on elämän ja kuoleman välissä liikkuvasta hyvin hienovaraisesta tietoisuuden rajasta. Avaruus on tyhjä eikä täyty. Mielemme on tyhjä, ja täyttyy matkan varrella kaikesta turhasta rojusta. Ei ihme, ettei majurin tavoin kaipaa elämää täällä vaan jossain muualla, avaruudessa, vailla turhien tarinoiden ja huolien painolastia.

Ad Astra on kuin manifesti, ja varoitus ennen niin tärkeänä pidetylle käsitykselle varmuudesta. Aristoteles varoitti pyrkimästä varmuuteen, yleispätevyyteen tai välttämättömyyteen. Ihmisen vankila on hänen halunsa rakentaa sellaisen pohjalle, mitä ei ole. Ehkä kyseessä on sittenkin Ad hominem motivum, mikä tarkoittaa henkilön motiiveihin vetoamista: Argumentin A täytyy olla epätosi, sillä X:llä on oma lehmä ojassa: Hän esittää argumentin intressiensä vuoksi. Vaikka argumentoija esittäisikin argumentin omien intressiensä vuoksi, se ei silti tee argumentista virheellistä. Totta kai Anne vastustaa ydinvoimaa, sillä hän on kemisti ja hänen työpaikkansa riippuu öljyteollisuudesta. Taidatkin olla itse narkomaani, kun kannatat kannabiksen laillistamista.

Majuri Roy McBride haluaa katsoa eteenpäin ja elää normaalia elämää. Elokuvan loppua kohden sanoma hämärtyy ja sovinnallistuu; puheet rakkaudesta, ovat elokuvan heikointa antia. Tärkeämpää olisi saada selville objektiivinen totuus, avata ihmisen ajattelun mekanismeja, ja tutkia sieltä sisäisiä havaintojamme. Siihen elokuva pyrkikin. Mutta ei ihan onnistuneesti, sillä eräs unohtunut ongelma on tärkeä kysymys: Voinko olla varma siitä, että kaikki muut ovat minun kaltaisiani, ja että vaikka kykenenkin muodostamaan tajunnassani yksityisiä mielikuvia, onko totta se, että kaikki muutkin ihmiset kykenevät samaan?